- Serbian kuningaskruunu! huudahtivat ryövärit ja katsoivat Banjalukiin osaksi epäillen osaksi pelon ja ihmettelyn sekaisilla katseilla.
Tosin olivat he tottuneet siihen, ettei mikään ollut heidän kapteenilleen mahdotonta, hän oli heille jo näyttänyt sellaisia esimerkkejä taitavuudestaan, että he olivat värisseet ja hämmästyneet, hän oli jo tehnyt tekoja, joita toiset eivät edes voineet ajatella mahdollisiksi ja ne olivat kumminkin onnistuneet hänelle.
Hän oli päässyt vaaroista, joissa toiset olisivat päänsä menettäneet.
Mutta sen mitä hän tänään väitti tehneensä, pitivät he kuitenkin mahdottomana.
Hän oli ryöstänyt Serbian kuningaskruunun?! Eikö tätä sitte säilytetä vahvain lukkojen ja telkien takana, eikö sitä sotamiehet vartioinneet.
Kuinka voi ihminen tunkeutua siihen huoneeseen, jossa kruunua säilytettiin ja murtaa ne ovet, joiden takana se oli?
Demeterin katse kulki miehestä mieheen, hän nautti, nähdessään sen hämmästyksen, joka kuvastui kaikkien kasvoilta.
- Ei tämä asia ole sentään kaikista pahimpia, kuten ehkä ensi näkemältä näyttää, sanoi hän sitte nauraen. Ja minä vannon, ettei veripisaraakaan ole tämän tähden vuodatettu, ettei yksikään ihminen ole saanut naarmuakaan.
Hiukan viekkautta vaan tarvittiin. Minähän olen aina sanonut teille, että viekkaus on paljon parempi ja vaikuttavampi ase kuin väkivalta ja nyt tahdon minä avata tämän lippaan teille, se käsi, joka on joukossamme puhtain, nostakoon kruunun, jotta kaikki saamme ihailla sitä.
Genia von Sandorf, tahdotteko olla niin hyvä ja nostaa ylös tämän kruunun? Pistäkää kätenne lippaaseen ja antakaa vanhan serbialaiskansan kruunun säteillä ja loistaa silmäimme edessä.