Kaikkein kasvoilla luettiin vastenmielisyyttä ja kiukkua siitä, että kaunis juhla oli häiritty noin ikävällä kohtauksella.
Mutta kuningas nousi ylös ja sanoi katsahtaen synkästi Geniaan:
— Mitä tahdot, Genia von Sandorf? Mikä vie sinut tänne, ja kuinka uskallat esiintyä edessämme tuollaisessa puvussa?
— Tiedäthän, ettei kukaan muu kuin sinä olisi uskaltanut noin tehdä, että kuningas antaa sinulle paljon anteeksi, kun hän muistaa nuoruutensa päiviä, jolloin sinä olit hänen leikkitoverinsa.
Rajulla katseella katsahti Genia kuninkaaseen, ja kova katkera nauru tunkeutui äkkiä hänen huuliltansa.
— Nuoruuden päiviä, huudahti hän — ne ovat kaukana — ja ne eivät koskaan palaja!
Kun on nuori, luulee, toivoo, että kukin ihminen olisi hyvä ja jalo. Mutta kun kerran voi nähdä selvästi — silloin katsahtaa taaksepäin menneeseen, sillä elämä on häijyyden kuilu.
— Lausu lyhyeen ajatuksesi, Genia von Sandorf! keskeytti häntä kuningas. — Sano meille, mitä haluat, sillä selvää on, että olet tullut tänne jotakin pyytämään.
Olet kai joutunut pahaan pulaan. Joku aavistamaton onnettomuus nähtävästi on sinua kohdannut ja tehnyt sinut rutiköyhäksi. No hyvä, me ryhdymme sellaisiin toimiin, ettet tarvitse kärsiä hätää.
Kuninkaan näin sanottua, heitti onneton nuori tyttö ynseästi ja ylpeästi päänsä taaksepäin.