— Minä en ole tullut tänne, kuningas Aleksanteri, pyytämään sinulta mitään lahjaa — ei, minä vaadin sinulta oikeutta, kuuletko, minä vaadin sitä, koska sinä olet kuningas, joka on velvollinen valvomaan lakien noudattamista.

Eikä ainoastaan lakien noudattamista, jatkoi Genia sanojansa kovasti korottaen, jotka tulvivat hänen huuliltansa, niin että kuolon hiljaisuus vallitsi suuressa salissa ja ainoastaan Genian puhe siellä kaikui. — Sinun, Aleksanteri, on myöskin rangaistava niitä, jotka lakien pyhyyttä loukkaavat.

— Mitä on sinulle sitte tapahtunut? kysyi Aleksanteri. — Mitä vääryyttä on sinulle tehty, lapsi parka?

Kuningas puhui äänellä, joka ilmaisi jonkummoista sääliväisyyttä, ystävällistä osanottoa.

Hän ehkä ajatteli niitä aikoja, jolloin hän leikki Genian kanssa auringonpaisteisessa puutarhassa.

— Hyvä, Genia von Sandorf, jatkoi kuningas, havaitsematta sitä synkkää katsetta, jonka Draga häneen loi pitkien kulmakarvojensa alta. — Oikein olet tehnyt siinä, että olet kuningasta tullut tapaamaan, ystäväni? Jos vääryyttä on tapahtunut minun valtakunnassani, niin ole varma siitä, että sen korvaamme. Puhu, Genia!

— Sinä kysyt minulta, oi kuningas, onko minulle vääryyttä tapahtunut, sanoi Genia. — Minut on tehty surkuteltavammaksi kaikista olennoista!

On otettu hengiltä ihminen, joka tähän saakka on minulle ollut rakkainta koko maailmassa, ihminen, johon olen katsonut lapsellisella kiitollisuudella ja ihailulla!

Aleksanteri — ei, tällä hetkellä en voi sinua kutsua kuninkaakseni, vaikkapa tietäisin, että sen tähden saisin kärsiä kuoleman — sinä olet myöskin tuntenut ja rakastanut häntä, sillä tuhansia kertoja on hän hellästi silittänyt otsasi kiharoita ja antanut sinulle hyviä opetuksia.

Minun isäni on kuollut — sinun omassa valtakunnassasi on hän tullut murhatuksi!