Kun Stefan komeassa serbialaisessa paimenpuvussaan kulki juhlasalin läpi, seurasivat naisten katseet ihastuksella tuota kaunisvartaloista miestä.
Siellä ei ollut ketään, joka ei mielellään olisi tanssinut hänen kanssaan, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi kuninkaan kaunis ajutantti, joka lyhyessä ajassa oli tullut Belgradilaisten suosikiksi, pysyttelihe poissa kaikista huvituksista.
Mutta varsinkin seurasi häntä kaksi mustaa silmää, jotka olivat tähdätyt häneen, kuin tenhovoimalla vetää hänet luokseen, ja näissä silmissä leimahti viha, kun Stefan vastusti niiden tenho voimaa ja tyynenä poistui salista.
Nuori upseeri meni alas portaita, jotka veivät puutarhaan ja pian oli hän kuun valaisemain puiden alla, jotka kuten uskolliset vahdit tällä puolen varjostivat konakia.
- Onko hän petturi? kuiskasi Stefan. — Onko hän todellakin? Kuka se olikaan, joka minulle tämän kuiskasi?
Ei kukaan muu kuin Draga.
Hän näytti kirjeen, joka Genian olisi pitänyt kirjottaa. Mahdollista kyllä.
Mutta miksi ei kuningatar antanut minun lukea tätä kirjettä? Miksi piti hän sitä päänsä päällä?
Totta kyllä, että nuori kreivinna näyttää syylliseltä, hän oli ainoa, joka sinä yönä olisi voinut kuunnella meitä, mutta tarvitseekohan hänen silti meitä pettää?
Ja mistä syystä olisi hän kuningattaren pelastanut? Rakastiko hän
Dragaa?