Kamppailu ihmissydämestä.
Yön synkät varjot leviävät yli valkovaahtoisen Saven, joka vyöryttää laineitaan serbialaisten valtakunnan ja unkarilaisten maan välillä. Virran toisella puolella kohoaa itävaltalais-unkarilainen Semlinin linnoitus, toisella puolen Belgradin kalliolle rakennetut uhmaavat muurit, joilla serbialaiset kanunat aukaisevat tulikitansa jokaista kohti, joka vaan linnanpäällikön luvatta uskaltaa astua rajajoen yli. Myrskytuuli, jommoinen noissa seuduin jotenkin usein puhaltaa, nostaa Saven veden korkeiksi aalloiksi ja ulvoo laajalla tasangolla. Mutta myrskyssä ja aallokossa ponnistelee eteenpäin tottuneen käden ohjaama venhe, joka noin neljännestunti sitten lähti vesille Semlinin rannasta.
Venheessä seisoo korkeakasvuinen mies pitkään vaippaan kääriytyneenä, päähine pään yli vedettynä; miehen kasvot ovat kalpeat, mutta piirteet ovat jännitetyt, ja suuret säihkyvät silmät näyttävät katseellaan lävistävän synkän pimeyden. Hän suuntaa omituisen, surumielisen, mutta samalla vihastuneen katseensa kiviseen jättiläiskotkaan, joka levittää siipensä serbialaisen kuninkaan linnan, Belgradin konakin yli.
— Hyvä herra, tämä on aivan mahdotonta, lausuu vaivoin vanha peränpitäjä, sillävälin kuin hänen poikansa hoitaa airoja. — Te olette tosin maksanut meille hyvät rahat, jotta veisimme Teidät yön pimeydessä Saven yli, mutta… näettehän itsekin, kuinka laineet meitä narrailevat; ja muutamien minuuttien kuluttua olemme joutuneet siihen paikkaan, jota kutsutaan Mustaksi pyörteeksi, ja silloin…
— Anna tänne mela! vastasi vaippaan kääriytynyt mies äänellä, joka tuntui olevan tottunut käskemään. — Enemmän kuin sata kertaa olen ohjannut venheen Mustan pyörteen läpi; jo poikana suoritin tuon uhkarohkean teon, ja tänään — epäilisinkö tänä yönä tehdä samoin! Kuule mies, jos vaan tietäisit, mistä nyt on kysymys, niin mielelläsi panisit minun tähteni henkesi alttiiksi, sillä olethan sinäkin isä, joka rakastat poikaasi.
Kumea ääni kuuluu joen pohjasta, venhe asettuu hetkeksi kyljelleen, ja vanha laivuri ristii silmiään; mutta jopa on vaippamies sysännyt hänet syrjään perätuhdolta ja asettunut hänen paikalleen.
— Enemmän vauhtia airoihin! huutaa uusi perämies, voittaen äänellään yksin myrskyn ulvonnankin. — Elää tahi kuolla — se on minulle yhdentekevää, kunhan vaan voin pelastaa perheeni kunnian…
Ha, sinä sokaistu, minä estän sinut heittämästä kruunuasi julkealle letukalle!
Isä ja poika katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuka olikaan se nuorukainen, joka tänä yönä saapui Semliniin ja tarjosi kymmenen itävaltalaista tukaattia sille, joka veisi hänet virran yli?… Vieläpä hän puhui kruunusta!… Olisikohan hän mielenvikainen?
Venheen tempasi nyt äärettömän suuri laine, paiskaten sen keskelle pyörrettä; mutta perämies masensi väkevällä käsivarrellaan laineen raivon, ja kohta oli venhe taas tyynemmillä vesillä.