- Jumala minua varjelkoon! Ei puolta tuhattakaan, huudahti Mandelblüt. — Kuinka voisinkaan minä suostua lainaamaan rahaa kuningattaren veljelle?
— Miksi ette lainaisi juuri hänelle! kysyi Lazar ihmeissään. — Hän nyt ainakin lienee varma?
— No niin, varma — on hän kyllä, herra Lunjevica. Sillä — jollei hän voi maksaa, niin voi kuningas Aleksanteri sen tehdä — joka kai maksaa ne velat, joita hän tekee — mutta — ajatelkaahan toki, herra poliisipäällikkö, mitä minä sitte tekisin, jos kuningattaren veli eräänä kauniina päivänä sanoisi: Minä olen velkaa juutalaiselle Mandelblütille 10,000 francia — huomenna täytyy minun maksaa ne.
Tämän päivän ja huomispäivän välillä on yö ja sinä yönä voi tapahtua äärettömän paljon.
- Ajatanko minä hänet ulos. Belgradista vai heitänkö hänet vankeuteen — minä olen kuninkaan lanko — hän on juutalainen Mandelblüt, minua uskotaan ennemmin, se tahtoo sanoa häntä, kuningatar Dragan veljeä!
— No, asiaan siis, mitä on teillä sanottavaa? Kysymys on juuri herra Nicodem Lunjevicasta, kuiskasi Mandelblüt tuttavallisesti poliisipäällikölle. — Se on hyvin kummallinen asia. — Herra poliisipäällikkö, tunnetteko kuninkaallista metsävahtia Szaboa — täällä Belgradissa kutsutaan häntä myöskin Tonavan metsän jättiläiseksi?
- Niin, hänet tunnen kyllä. Hän on Tonavan varrella olevain metsäin ylin kaitsija ja on etevä metsästäjä.
Kuningas Milan kutsui hänet tänne Unkarista ja asetti hänet tänne. Hän palvelee nyt poikaa yhtä uskollisesti kuin hän ennen palveli isää.
Hänellä on vaan yksi ainoa vika, hän juo paljon.
— Hän juo, sanotte te! sanoi juutalainen. — Suokaa anteeksi, nyt ryyppää hän — hän ei enää tahdo juoda!