- Tänään en minä enään ota vastaan ketään, sanoi Lazar sihteerilleen.
- Kuten herra poliisipäällikkö käskee, sanoi Heinrich Rabe, nousten ylös tuoliltaan ja kumartaen. — Jos jotain tärkeätä tapahtuisi, niin on se kai herra poliisipäällikön tahto, että minä lähetän siitä tiedon teille kotiinne.
- Tietysti, kuten tavallista, vastasi Lazar. — Illalla tulette te luokseni tuomaan annetut raportit.
A propos, Rabe, lisäsi poliisipäällikkö, näittehän juutalaisen Mandelblütin, joka äsken oli luonani? Minun täytyy antaa pitää silmällä sitä junkkaria, niin ettei hän itse sitä huomaa. Hän on "Zum Bojaren" isäntä.
Te pukeudutte valepukuun ja vietätte illan ravintolassa. Minä maksan tietysti teidän kustannuksenne. Varsinkin tahtoisin tietää, jos eräs mustapartainen, pitkä ja hoikka mies oleskelee siellä ja jos häntä pidetään vieraana.
Uusi kirjuri näytti joutuvan hämilleen. Hän punastui kuin koulupoika, joka tavataan jossain pahuuden teossa.
- Anteeksi, herra poliisipäällikkö, änkytti hän — mutta valepuku. — Minä en todellakaan tiedä, kuinka voin sellaiseen ryhtyä. Aina olen aivan tottumaton niissä asioissa, kun en koskaan ennen ole ollut poliisin palveluksessa.
- Ettekö? Te ette siis voi teeskennellä, sanoi Lazar. — No niin, saammepahan tästä puhua sitte tuonnempana. Ruvetkaa nyt taas työhönne! Hyvästi!
Kun Lazar juoksi alas poliisikamarin portaita, nauroi hän tyytyväisenä ja mutisi:
- Herra Lunjevican suositus oli todellakin sattuva! Tämä Heinrich Rabe ei tule koskaan olemaan vaarallinen minulle! Ei hän osaa edes teeskennellä, eikä pukeutua valepukuun.