Kenraalska Mascha Gurki istui huoneessansa vanhanaikaisen, leveän ja korkean tammisen kirjoituspöydän ääressä, ja hänen edessänsä seisoi Genia von Sandorf, jonka johtajatar juuri oli luokseen kutsunut.
Genialla oli yllänsä langenneille naisille määrätty harmaa puku; mutta tuossakin karkeassa rumassa puvussaan oli hän kaunis.
Tosin saattoi hänen kasvoistansa huomata, että hän viime aikoina oli paljon itkenyt. Silmillä oli läpinäkyvä hohde ja huulilla värähteli äänetön valitus.
Kenraalska suuntasi terävät silmänsä nuoreen tyttöön. Hän ei voinut Geniata kärsiä ja oli vihannut häntä jo ensi hetkestä, ei muusta syystä kuin siitä, että Genia oli nuori ja kaunis, sillä kenraalska ei voinut unhottaa, että itsekin aikoinaan oli ollut nuori ja kaunis ja näytellyt jotakin osaa maailmassa.
— Rakas tyttö, teistä valitetaan, sanoi kenraalska kovalla, tylyllä äänellä. — Te kuulutte sanoneen työhuoneessa, että teidät on tuotu tänne hyvin ylhäisen henkilön käskystä, jonka nimeä en edes teille rohkene mainita.
Te väitätte yhä, että olette viaton. Tämä ärsyttää toisia vankeja, tekee ne vastahakoisiksi ja saattaa johtaa kapinaan.
Minä kiellän teiltä kerta kaikkiaan tuollaiset valheelliset kertomukset.
— Minä en vielä kertaakaan ole elämässäni valhetellut, vastasi Genia ylpeästi, — ja jos olen väittänyt, että minut on tänne kuningattaren käskystä tuotu, niin sanoin vaan puhtaan totuuden.
— Kurja olento, huudahti kenraalska, äkkiä nousten tuoliltaan, — kuinka uskallatte lausua kuningattaremme korkean nimen?
Teidät on tänne tuotu, koska olette viettänyt irstasta elämätä. Te ette ole parempi te, kuin mikä muu letukka hyvänsä, joka täällä oleskelee.