— Minulla on kunnia, rouva kenraalska, sanoi hän, nähtävästi huomaamatta, että Genia peljästyneenä peräytyi taaksepäin, sillä hän häpesi, niin usein kuin joku mies näki hänet tässä talossa. — Minulla on kunnia esittää itseni teille: Ignaz Balzer Wienistä on minun nimeni, minä olen kauppias, se merkitsee, että minä kaupitsen kaikkea, millä vaan voin rahaa ansaita.
Nyt olen kuullut, että tässä laitoksessa vangit valmistavat erinomaisia olkikenkiä.
Minä ostan miten paljon hyvänsä, maksan aina korkeita hintoja ja aina käteisellä rahalla — aina puhtaassa rahassa, se lankee itsestään.
Minä maksan kaksikymmentä prosenttia enemmän kuin ne, joille ennen olette myyneet laitoksen tuotteita.
— Mutta, hyvä herra, huudahti kenraalska närkästyneenä, — kuinka tällä tavoin voitte ilmoittamatta tunkeutua tänne? — Miksi ette ole edeltäpäin ilmoittautunut?
— Pyydän anteeksi, jatkoi mies — mutta minulla ei ole korkeita ajatuksia ilmoittamisesta. Joka paljon kysyy, saa monta vastausta, hyvän liikemiehen pitää ymmärtää tunkeutua kaikkialle. Älkää panko pahaksenne, kyllä pian sovitaan.
Kas, tuo taitaa olla joku täällä olevista letukoista. Ha, ha, he ovat kaikki aikaisemmin pitäneet hauskaa elämää ja täytyy heidän nyt siitä maksaa sakkoa. Jaa, ei aina tanssita ruusuilla elämän läpi. Mutta kaunis hän on — tosiaankin sangen kaunis.
— Herra Balzer, minun täytyy pyytää teitä päästämästä tuollaisia muistutuksia, huudahti kenraalska. — Tässä talossa ei olo mitään kauneutta, ainoastaan katumusta ja parannuksentekoa.
Menkää! huudahti hän sitte närkästyneenä, kääntyen Genian puoleen. — Miksi tässä vielä seisotte ja miksi tuota herraa niin tutkivasti tähystelette?
Menkää, olen jo aikoja sitten käskenyt.