- Oi Jumalani, kuinka kurjia ihmiset sentään ovat, huokasi kreivitär von Sandorf ja vaipui tuolille istumaan. — Minä olen nyt oppinut näkemään, etten ennen, silloin kun mieheni vielä eli, ollenkaan tuntenut maailmaa sellaisena kuin se on.
Kuumat kyyneleet vierivät onnettoman rouvan silmistä hänen ajatellessaan kuollutta puolisoaan ja hän heittäytyi nyyhkyttäen sohvan nurkkaan.
Kuinka kauvan kreivitär siinä makasi synkissä mietteissään, ei hän itsekään tiennyt, mutta heräsi tästä syvän alakuloisuuden tilasta siihen, että ovelle kevyesti naputettiin.
Se oli eräs Hôtel de Parisin palvelija, joka syvästi kumartaen astui ovesta.
- Anteeksi, kreivitär, jos häiritsen, sanoi palvelija — mutta ulkona on eräs henkilö, joka haluaa puhutella kreivitärtä, ja — minä en tiedä, päästänkö hänet sisälle. —
- Kuka se on? kysyi kreivitär lempeällä äänellä. Ehkä on se joku onneton, joka tahtoo pyytää minulta almua?
- Ei suinkaan, kreivitär! vastasi palvelija. — Minä tunnen miehen, se on juutalainen nimeltä Mandelblüt, jolla on viidennen luokan ravintola Belgradissa. Hänestä ei puhuta juuri hyvää tässä kaupungissa.
- Ja hän tahtoo puhua kanssani? sanoi kreivitär suuresti ihmeissään. — Etteköhän ole sittenkin erehtynyt, sillä minä en voi ajatellakaan, mitä hän tahtoo.
- Erehdys on tässä mahdoton, kreivitär. Muuten juutalainen pyysi kovin, että minä hänet ilmoittaisin.
Kreivitär mietti hetkisen, mitä hän tekisi. Sitte sanoi hän palvelijalle: