— Älkää itkekö, rouva! sanoi Mandelblüt, kuullessaan kreivittären hillittömästi nyyhkyttävän. — Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Tehän olette tulleet tänne Belgradiin etsimään tytärtänne.
Hyvä rouva, te olette hänet löytävä! Minä, Mandelblüt, sanon sen teille, ja kun Mandelblüt on sanonut sanan, on se yhtä hyvä kuin jos joku toinen jo olisi saman asian suorittanut.
— Niin, rouva kreivitär, on olemassa salaisuuksia, joita ei edes rahalla voi suorittaa.
— Minä tiedän! huudahti kreivitär. — Jos vaan siitä on kysymys, oi, kyllä kohta olemme yksimielisiä.
Puhukaamme nyt suoraan, herra Mandelblüt! — tulkaa lähemmäksi, niin ettei ulkona kuulla, mitä me puhumme.
— Samaa mieltä olen minäkin, sanoi juutalainen. — Minä kuulen palvelijan yhtä päätä kulkevan käytävässä edes takaisin. Miksi pitäisi hänen tietää, mistä me puhumme?
Kreivitär vetäytyi ikkunakomeron luoksi ja Mandelblüt seurasi häntä sinne.
— Sanokaas minulle nyt, mitä teillä on kerrottavaa ja kuinka paljon te vaaditte?
— Viisituhatta frangia minä vaadin, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt päättävästi. — Mutta, kun olette minulle maksanut sen summan, niin silloin saattekin tyttärenne syliinne, niin totta kuin minä olen rehellinen mies.
Kreivitär rupesi kiivaasti vapisemaan eikä kyennyt tuskin sanaakaan sanomaan. Hän meni kirjoituspöydän ääreen, missä hän säilytti kaikki puhtaat rahat ja muut arvoesineet, jotka oli ottanut mukaansa Belgradiin. Hän avasi erään laatikon ja otti sieltä lompakon.