Genia oli yhtenä ainoana päivänä kokenut liian paljon, ja tunteiden liiallisuus saattoi hänet sanomattoman väsyneeksi, hän vaipui vuoteelleen, ja tuskin oli hän riisuutunut, kun uni hänet valtasi.
Mutta vielä unissakin raivosivat myrskyt hänen sielussaan, sillä hirvittävät unet vaivasivat häntä. Hän näki Stefan Naumovitschin kahleissa, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän huutanut Stefanin nimeä rautaristikolla varustetun ikkunan takana.
Genia koetti murtaa ne muurit, joiden takana Stefan nääntyi, mutta ei kyennyt, ja tuon tuostakin kajahti ivallinen nauru hänen korvissansa; tämän päästi Draga, kaunis Draga Maschin, joka huomenna oli tuleva Serbian kuningattareksi.
Kirkunalla kavahti Genia pystyyn kiusallisesta unestaan…
Jumalan kiitos, hän oli vaan nähnyt unta; hän oli vielä huoneessaan "Zum Bojaren" ravintolassa, aurinko säteili huoneeseen, oli päivä — ratkaisun päivä — kaksinkertainen ratkaisu!
Geniasta tuntui, kuin jos niin hyvin serbialaiskuninkaan kohtalo kuin
Stefanin henki olisi riippunut hänen toimenpiteistään.
Sillä Aleksanterin päätöksen hän ehkä saattoi tehdä tyhjäksi, olihan Milanin kirje hänen povellaan, ja tämän kirjeen piti entisen kuninkaan vakuutuksen mukaan vaikuttaa kuin lumouskeinon tuohon hurmaantuneeseen.
Niin, tämän kirjeen hän, Jumalan kiitos, vielä omisti, sitä ei häneltä nukkuessa riistetty; se kirje piti hänen heittää kuninkaan jalkojen eteen, kun tämä ajoi tuomiokirkkoon.
Mutta Stefan… Oi Jumala, mitenkä Genia voisi pelastaa hänet joutumasta naisen murhaajaksi ja ehkäpä täten omaksi murhaajakseen!…
Ha, mikä ajatus. Tuossa, tuossa oli pelastus; ainoastaan siten voisi hän torjua onnettomuuden. Hän kirjottaisi hänelle, että kaikki olisi saatu ilmi, että Stefanin täytyisi paeta, paeta pois Belgradista mitä pikemmin. Stefan uskoisi häntä eikä uskaltaisi suorittaa kauheata aiettansa.