— Minä olen Teille uhrannut kunniani, puhkesi Genia sanomaan keveästi vapisevalla äänellä ja samalla pääsi hänen silmistään kyyneltulva, ja hän sanoi vieläkin kerran:
— Kunniani — oi, kunniani!
— Älkää itkekö, Genia, pyysi Stefan. — Voi, jos minun suotaisi suudella pois nuo kyyneleet Teidän poskiltanne. Mutta ei, ei, minä en saa uneksia mitään onnea, minä en saa Teidän sydämmestänne etsiä vastakaikua niille tunteille, jotka tällä hetkellä syöksyvät rinnastani, minä en saa sitä tehdä, sillä — pian taas upottaisin Teidät syvään suruun, kun minä olen menossa kohtaamaan suurta vaaraa. — Genia, jatkoi nuori luutnantti kumealla äänellä, jo muutamia minuttia olen toivonut tuota vaaraa, sitä ikävöinyt, sillä se toisi minulle tilaisuuden kostaa siitä rikoksellisesta pilasta, jota eräs nainen kerran on tehnyt minun sydämelleni. Nyt — nyt pelkään tätä vaaraa, sillä nyt näyttää elämä taas olevan elämisen arvoista, kaikki on edessäni taas niin auringonpaisteista, onneni olen löytänyt, ja minä…
Tässä hän keskeytti, ikäänkuin ilma olisi keuhkoista loppunut, veti kätensä irti Genian käsistä, vaivutti päänsä alas rinnalleen ja seisoi siinä kuin mies, joka odottaa joka hetki, että pyövelin piilu on pään irrottava muusta ruumiista.
Kyynelverhon läpi katseli Genia kaunista, onnetonta miestä. Hän kyllä tiesi, mikä vaara miestä uhkasi, ja sittekin täytyi hänen huultensa pysyä suljettuna; hän ei edes uskaltanut varottaa häntä, ei edes pyytää, ettei vaan mies heittäytyisi hurjaan, mielettömään vaaraan, hänen täytyi vaieta. Ja kumminkin hän tunsi, että mielellään olisi uhrannut oman henkensä miehensä pelastamiseksi.
— Kaitselmus pitää kauheata leikkiä kanssani! sanoi Naumovitsch. — Mutta, minä nyt kerta olen tuomittu suorittamaan siinä osani, sitä nyt ei voida muuttaa. Ennenkuin poistun, sallikaa minun kumminkin, Genia von Sandorf, vielä kerran puhua Teille, — ehkä viimeisen kerran; kuvailkaa mielessänne, että kuoleva Teille puhuu, mies, joka hyvin tietää, että hänen hautansa jo avattuna häntä odottaa, mutta joka toki vielä kerran — viimeisen kerran — tahtoisi painaa onnensa kukan sydämelleen. Genia, Te olette tullut minulle rakkaaksi — ei, ei, tuo sana on liian heikko, liian voimaton — minä rakastan sinua, Genia, minä rakastan sinua… en koskaan, niin kauan kuin sydän lyö rinnassani, ole sinua unhottava. Mutta sinä, tyttöseni, unhota minut, pyyhi pois nimeni muistostasi äläkä sano kenellekään — kuuletko, älä kenellekään, — että olet nähnyt Stefan Naumovitschin. Ehkä on vaarallista huomenna mainita tätä nimeä Belgradissa; kiellä siis tuntevasi sen, jos sinulta sitä kysyttäisiin, jos ehkä kerran vaaditaan kertomaan, mitä tänä yönä olet saanut tietää! — Vielä kumminkin kerran tahdon suudella rakkaita käsiäsi, se on minulle onnea tuottava, ja onnea minä juuri huomenna mitä enimmin tarvitsen… onnea ja — menestystä henkeni pelastukseksi.
Genia koetti vetää kätensä hänen käsistään, mutta ei kyennyt, hän tunsi, kuinka Stefan painoi hehkuvan suudelman hänen kädelleen. Silloin hän horjui, mutta seuraavassa hetkessä sulki Stefan Genian syliinsä painaen huulensa hänen huuliansa vastaan sekä kuiskasi intohimon tukahuttamalla äänellä:
— Jää hyvästi… jää hyvästi! Sinun kuvasi sydämessäni tahdon kuolla, jos sen nyt täytyy tapahtua!
Naumovitsch heitti sitten vaipan hartioilleen, tempasi miekkansa ja syöksyi ulos huoneesta. Vielä muutaman silmänräpäyksen näki Genia hänen siron vartalonsa ovessa, mutta kuuli sitte kuinka hänen askeltensa ääni lopulta kokonaan raukesi.
Silloin vaipui Genia alas vuoteen reunalle ja nyt virtasivat hänen kyyneleensä vapaasti, hänen niitä koettamatta pidättää; hänestä tuntui hyvältä itkeä eikä hän voinut itselleen vastata kysymykseen, itkikö hän kuningas Aleksanterin valitettavata kohtaloa, kun tämä tuhlasi sydämensä pyhimmät tunteet arvottomalle, vai koskivatko kyyneleensä juuri poistunutta, joka itse oli vihkinyt itsensä kuolemaan, koska hänet oli valittu tappamaan tuo kunnoton Draga.