— Te se sittekin olitte, herra luutnantti, joka kiipesitte nuoria myöten?
— Kyllä, hän se oli, huudahti Genia äkkiä, nähdessään, että Stefan loi katseensa alas, kykenemättä kysymykseen vastata.
— Minä itse viskasin hänelle nuoraportaat; herra Mandelblütin, isännän nimittäin ei pitänyt saada vähintäkään vihiä sulhasmiehen käynnistä, isäntä kyllä antaa minulle anteeksi, vaikka täten olen talossa kääntänyt kaikki ylös alaisin.
— Hyvin kernaasti, neitiseni, vakuutti Mandelblüt, jonka sydämmeltä nyt oli vierinyt sadannaulan painoinen kivi, ja salaisuudessa rukoili Jumalaa siunaamaan Geniaa.
— No, miksi ei voisi sietää nuorta paria, joka rakastaa toisiansa, suutelee ja hyväilee! Tietääkös korpraali, luulen, ettei meillä enää ole täällä mitään tekemistä; lähdetäänpäs alas saliin ja juodaan noiden nuorten rakastuneiden malja.
— Aivan niin! huudahti korpraali. — Toivottavasti Te ette vihastu, herra luutnantti… Koko kään… nös, mars!… Meillä ei täällä enää ole mitään tekemistä.
Sotamiehet kiiruhtivat kalisevine kivääreilleen rappusia alas;
Mandelblütit ja korpraali vetäytyivät kunnioittavasti taaksepäin, ja
Genia kiiruhti ovelle sekä sulki taas salvan.
Mutta kun hänen näin oli onnistunut pelastaa nuori upseeri, loppuivat hänen voimansa, hän rupesi horjumaan, ja varmaankin hän olisi vaipunut maahan, ellei Stefan olisi kiiruhtanut ja tukenut häntä. Minutin ajan lepäsi Genia hänen sylissään, pää hänen olkapäällään ja keveästi painoi luutnantti tyttöä rintaansa vastaan.
Stefan painoi päänsä alas, katsoi Genian kyynelillä täyttyneihin silmiin ja kuiskasi:
— Genia von Sandorf, Te olette tehnyt minulle palveluksen, jota kokonaisen elämän kiitollisuus ei voisi korvata. En tiedä, kuinka pitkä eloni aika on oleva; mutta olkoon se lyhyt tahi pitkä — en koskaan, koskaan ole unhottava, mitä Te nyt olette minun hyväkseni tehnyt.