- Ei, tuhat kertaa ei, huudahti Stefan, kiivaasti puistaen ystävänsä kättä — sinä erehdyt, Maschin! Niin totta kuin Jumala on taivaassa, niin erehdyt, sillä Genia von Sandorfilla ei voi olla syytä siinä asiassa.
Hän tosin näyttää syylliseltä ja itse kuningatar on ilosta loistavin silmin vakuuttanut minulle, että Genia von Sandorf on meidät ilmiantanut.
Mutta juuri siitä syystä, että kuningatar on sen minulle sanonut, juuri siitä syystä, että Draga näytti minulle kirjeen, jota hän ei antanut minun lukea, vaan piti etäällä silmistäni, juuri siitä syystä, Maschin, en voi uskoa, että Genia von Sandorf olisi petturi.
- Mutta kuka on sitte meidät ilmiantanut? huudahti Maschin. — Ainoastaan kaksi henkilöä voi tulla kysymykseen: juutalainen Mandelblüt ja Genia von Sandorf.
- Kuulehan, Maschin, mitä minulla on sanottavaa! sanoi Stefan ja kiersi melkein hellästi kätensä niin paljon vanhemman ystävän kaulan ympäri. — Sinä et ole koskaan nähnyt häntä, sinä et ole katsonut tämän tytön silmiin.
Jos olisit sen tehnyt, niin tietäisit, että Genia von Sandorf ei voi olla petturi.
- Kas kuinka sinä häntä puolustat! huudahti Maschin. — Kuinka poskesi punottavat ja silmäsi loistavat!
- Niin, minä rakastan häntä, huudahti nuori upseeri punastuen, äänessä rakastavan sydämen kaiho. - Niin, minä rakastan häntä, Maschin, ja siitä syystä olen myöskin vakuutettu, että hän on viaton. Mutta minulla on syytäkin häntä rakastaa, sillä häntä on minun kiittäminen hengestäni.
- Elämästäsi? Onko sinun Genia von Sandorfia kiittäminen hengestäsi?
- Kyllä, ystäväni, sillä ilman tätä tyttöä olisi minut vangittu sinä yönä, jolloin me kokoonnuimme juutalaisen Mandelblütin ravintolassa, ja kun minulla oli kaikki paperit, jotka koskivat salaliittoa, niin olisitte myöskin te kaikki olleet mennyttä kalua.