Saadakseen suojaa auringolta menivät ystävykset vanhan puun varjoon ja molemmat lukivat yht'aikaa sitä kirjettä, jonka Stefan niin salaperäisellä tavalla oli saanut käteensä.
Stefan Naumovitsch horjui.
Ei koskaan vielä ollut eversti Maschin nähnyt ystäväänsä niin hämmentyneenä, niin murtuneena kuin tällä hetkellä.
Sanaakaan sanomatta vei Maschin hänet istumaan eräälle penkille.
Sitte istuutui hän hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä.
- Ystäväni, sanoi Maschin — minä en voi mitenkään ymmärtää, kuinka tämä ilmoitus niin masentaa sinut.
Asia on sitäpaitse hyvin salaperäinen. Genia von Sandorf — peijakas — eikös se ole sama tyttö, joka ilmiantoi meidät? Niin, aivan oikein, nyt muistan ihan hyvin tuon nimen. Kuningatar antoi toitottaa sitä yli koko maan ja kehui, että Genia von Sandorf saisi ruhtinaallisen palkinnon, jos hän ilmoittaisi itsensä.
Mutta hän — oi, hän ei siis olekkaan kuollut? Ja minä kun luulin, että petturi oli jo saanut sen rangaistuksen, jonka hän hyvin oli ansainnut!
Hän elää siis ja on nykyään kuritushuoneessa. Minä sinun sijassasi repisin aivan yksinkertaisesti kirjeen kappaleiksi ja uskottelisin itselleni, etten koskaan ole nähnyt häntä.
Minä tiedän, että sinulla on hellä ja tunteellinen sydän, rakas Stefan, mutta tämä tyttö ei ole ansainnut muuta, kuin meidän vihamme ja ylenkatseemme, mutta ei ollenkaan osanottoamme.