Ennenkuin Stefan vielä oli ehtinyt toipua siitä vaikutuksesta, jonka nuo salaperäiset sanat tekivät häneen, oli vanha nainen kerinnyt pujahtaa pensaikkoon, ja Stefan kuuli vaan hiljaista ryskettä naisen kadotessa.
Kun Maschin saapui ystävänsä luokse, havaitsi hän Stefanin seisovan kalpeana ja kovassa mielenliikutuksessa.
— Mitä tämä on? kysyi Maschin. — Näyttää aivan siltä kuin olisit kummituksen nähnyt, ja sinulla on kirje kädessä?
Mistä sen niin pian olet saanut?
— Tuo eukko sen minulle antoi, kun jätin hänelle rahat.
— Kerjäläisnainen? — huudahti Maschin. — Siinä tapauksessa ei hän sellainen ollutkaan.
Avaa heti kirje, niin katsotaan mitä se sisältää! Ole varuillasi, Stefan, sillä minä epäilen, että kaiken takana, joka sinulle tapahtuu, on joku Dragan virittämä ansa.
— Ei, ei, sinä erehdyt, ystäväni, vastasi Stefan äkkiä. — Dragan ja minun välini on selvä, meillä ei ole enää mitään keskenämme tekemistä. Minä en luule, että hän enää milloinkaan asettuu tielleni. Mutta sinä olet oikeassa, tuollaiset salaperäiset kirjeet ovat heti luettavat ja sitte kappaleiksi revittävät, ettei kukaan niitä löytäisi.
Ei, mutta katsohan, kuinka hienoa käsiala on aivan kuin joku ylhäinen nainen olisi kirjoittanut nimen Stefan Naumovitsch, ajutantti H.M. Serbian kuinkaan hovissa.
Hän repi varovasti kuoren auki ja otti siitä pienen, sievän paperiarkin.