Jälkimäinen oli siksi päiväksi pannut pois työpukunsa, ainakin oli lampaannahka poissa. Muutoin oli hän kokonaan vaippaan kääriytynyt, samoin kuin Stefan Naumovitsch, ainoastaan sillä eroituksella, että jälkimäisellä oli upseerin vaippa.
Stefan Naumovitsch oli nimittäin päättänyt, ettei kuritushuoneen johtajattarelta salaisi, kuka Genian veisi pois. Stefan ajatteli, että hän esiintyessään kenraalskan edessä komeassa virkapuvussaan, täten kohtaisi sitä enemmän vastustusta. Muutoin luotti hän täydellisesti siihen, että tunnuslause riittäisi muitta mutkitta pelastamaan Genian hänen käsiinsä.
Vaunut pysähtyivät tiheän kastanjaryhmän alle. Stefan ja eversti
Maschin astuivat vaunusta.
— Tässä meidän on erottava, ystäväni, sanoi Stefan. — Tuolla on inhottava rakennus, joka muuriensa sisäpuolella kätkee niin paljon viheliäisyyttä ja kurjuutta, niin paljon valitusta ja kauhua.
Sinä odotat minua täällä, ja samassa kuin minä tulen ulos Genian kanssa, avaat sinä vaunujen oven ja autat minua nostamaan tytön niihin. Hyppäämme perässä ja sitte kuljemme täyttä vauhtia.
— Tapahtukoon niin, vastasi Maschin. — Minä pysähdyn vaunujen ääreen. Älä muutoin unhoita, mitä olemme sopineet. Jos sisällä joutuisit satimeen, niin anna hopeapillin kaikua, minä tulen heti avuksesi poikani, luota siihen.
Stefan veti Maschinin muutamia askeleita ajurista sivulle päin.
— Voimmeko myöskin täysin luottaa ajuriin? kysyi hän hiljaisella äänellä. — Sinä, joka olet vaunut hankkinut, voit minulle tarkalleen sanoa, kuka ajuri on?
— Kuka hän on? vastasi Maschin. — No niin, kun minulta noin suoraan kysyt, niin täytyy minun kai puhua sinulle siitä.
Hän on vanha Zorn, hevosenkengittäjä, jolle olen salaisuutemme uskonut. Tuskin olin hänelle siitä puhunut, niin hän ojensi kätensä minua kohti ja sanoi: "Jos on kysymyksessä pelastaa viaton tyttö kuritushuoneesta, niin olen mukana. Minä jätän omat vaununi tuollaista yritystä varten ja ajan itse hevosia."