Viileä yötuuli löi heitä vastaan, myrsky ulvoi ja syvä pimeys ympäröi heidät. Mutta tämä ei merkinnyt mitään Stefanille, hänhän oli pelastanut rakkaansa — sillä tältä puolen porttia ei kenraalska heitä enää saavuttanut.
Stefan kietoi kätensä tytön ympäri ja veti hänet mukanaan ulos kadulle.
- Elä pelkää mitään, kuiskasi hän hänelle — nyt olemme pelastetut! Antaa kenraalskan raivota niin paljon kuin tahtoo, siitä emme välitä, me olemme vapaat, vapaat!
Laupias Jumala, minä olen haavoitettu! huudahti hän äkkiä.
Genian huuto vastasi nämä Stefanin sanat.
Samalla kun Stefan astui ulos portista, oli pensasten takaa äkkiä välähtänyt ja laukaus kuului.
Stefan horjui ja kumartui eteenpäin. Genia kietoi kätensä hänen ympärilleen, mutta ei kyennyt pitämään häntä pystyssä. Hän vaipui maahan.
- Genia, Genia, kuiskasi Stefan yhä hiljaisemmalla äänellä. — Minä olen mennyttä miestä.
- Stefan, koeta nyt nousta ylös! huusi hän tuskissaan hänelle.
- Genia raukka, etkö sitte voi aavistaa koko totuutta? Luoti sattui minuun. Se on sydämessä. — Kaikki mustenee silmissäni. — Genia, suutele minua, ennenkuin kuolen.