Vapisevin käsin avasi Genia hänen takkinsa. Se oli läpiammuttu ja hänen loistavassa, kullalla kirjaillussa univormussaan oli sydämen kohdalla reikä, joka oli luodin synnyttämä.

Geniasta tuntui, kuin mielipuolisuuden varjot olisivat laskeutuneet hänen ylitsensä. — Tästä pienestä aukosta oli luoti mennyt hänen sydämeensä ja — verta, verta, verta!

Genia huusi sydäntäsärkevällä äänellä:

- Apua, apua, häntä on ammuttu! — Stefan, elä kuole pois minulta! Apua!

Samalla kun hänen avunhuutonsa kaikui, tunsi hän kaksi kättä kietoutuvan ympärilleen ja väkisin repivän häntä ylös maasta.

- Elä pelkää, kaunis Genia! kuiskasi ääni hänelle. — Minä toimin erään henkilön käskystä, joka tahtoo pelastaa teidät.

- Tahtoo pelastaa minut! Voi sitä pelastajaa! Stefanin luona tahdon olla — oman rakkaani!

Mutta Aza — sillä hän se oli, joka Demeter Banjalukin käskystä piti Geniaa käsivarsillaan — ei välittänyt tytön sydäntäsärkevästä valituksesta, vaan kantoi hänet pois.

Genia koetti epätoivon vimmalla irtautua hänen syleilystään, mutta nuori mies oli liian vahva ja sen lisäksi tiesi hän, että hänen täytyi ehdottomasti täyttää Banjalukin käsky.

Hän puristi siis Geniaa yhä lujemmin, niin ettei hän voinut liikuttaa käsiään ja kantoi hänet kuten lapsen Tonavalle päin.