Nyt ilmestyivät hänen eteensä yht'äkkiä kuritushuoneen harmaat muurit. Ja tuolla — tuolla näki hän kiviportaat, joita myöten oli rientänyt alas niin iloisena ja toivorikkaana Stefanin rinnalla, silloin kun valo välähti yht'äkkiä pensasten takaa ja luoti sattui armaan rintaan.
Genian silmät hakivat kaatunutta.
Mutta hän ei nähnyt ruumista, vaikka olisi kuinka hakenut. Se oli poissa ja ainoastaan verilätäkkö ilmaisi paikan, jossa Stefan oli maannut ja jossa hän, sitä ei Genia ollenkaan epäillyt, oli vetänyt viimeisen henkäyksensä.
— Niin on minulta siis ryöstetty hänen ruumiinsakin! valitti Genia ja vaipui verilätäkön viereen. — He eivät ole jättäneet minulle mitään, ei mitään muuta kuin muiston. Oi, tätä ei voi kukaan ihminen repiä minun sydämestäni, se pysyy minulla ikuisesti. Kaikki voitte te ryöstää minulta, te ilkeät, kurjat ihmiset, oman elämäni voitte te ryöstää minulta, mutta Stefanin ja sen rakkauden muisto, joka on meidät yhdistänyt, elää minun sielussani siksi kun kerran kadotan oman elämäni. Niin, tässä rakkaani sydänverta katsellessa, jatkoi masennettu tyttö, pistäen vapisevan kätensä vereen ja pitäen sitä pystyssä ikäänkuin vannoen — tässä lupaan minä sinulle, etten koskaan anna rakkauden toiseen mieheen päästä sydämeeni.
Mitä hänestä nyt tulisi?
Taas seisoi hän yksin ja hyljättynä, turvattomana. Sen lisäksi tiesi hän ne vaarat, joihin kaunis ja viaton tyttö voi joutua Serbiassa.
— Ei, pois — pois tästä maasta, kaikui hänen sisässään selvä, varoittava ääni. — Ei ole hukattava minuuttiakaan, pois täältä ja kotiin äidin luo!
Äiti! Oi, nyt kun hän oli niin onneton, kuvastui hänen eteensä äidin kuva, mitä hellimmän rakkauden loisteessa. Äitihän tarvitsi häntä niin hyvin, nyt kun puoliso oli häneltä viety. Oi, liian kauan oli hän epäillyt rientää äitinsä luo lohduttamaan häntä suuressa surussaan.
- Kuinka onneton hän nyt lieneekään, sanoi Genia itsekseen — kun häneltä on ryöstetty rakas puoliso niin hirvittävällä tavalla.
Nyt hän todella tarvitsee lastaan, olisi hyvin väärin, jos nyt viipyisin täällä kauvemmin, kun kerran olen vapaa. Minulla ei tosin ole rahaa, en voi ostaa edes pilettiä Wieniin, mutta — löytyyhän Belgradissa Itävallan konsuli, hän ei suinkaan kieltäne minulta apuansa. Niin, hänen puoleensa käännyn minä ja jo tänä päivänä lähetän minä sähkösanoman äidilleni ja ilmoitan hänelle, että tulen Wieniin.