Genia meni Demeter Banjalukin luokse. Vapisevalla kädellään siveli hän hiljalleen ruskeita, ahavoituneita käsiä, joilla Banjaluki peitti kasvonsa.
— Hillitse kyyneleitäsi, Demeter Banjaluki! sanoi hän lempeällä, oman itkunsa puoleksi tukahuttamalla äänellä. — Jumala ei ole sinua tuomitseva. Hän katsoo ihmissydämeen ja on eroittava hyvän pahasta. Minä puolestani annan sinulle anteeksi, että olet minulta rakastettuni riistänyt ja kuulallasi musertanut tulevaisuuteni sirpaleiksi.
Ja nyt, hyvästi, Demeter Banjaluki! Minä kiiruhdan takaisin Stefanin luokse, jolle kuulun elämässä ja kuolemassa.
Genia viittasi kädellänsä ja hävisi.
Demeter katsoi synkkänä hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän äkkiä Azan puoleen ja sanoi:
— Souda, sen lurjus. Minä ohjaan Belgradia kohti.
Aza tempasi airot ja souti niin, että vesi keulassa kohisi.
* * * * *
Kiirein askelin palasi Genia sille paikalle, missä Stefan oli kaatunut.
Genian sydän oli murtunut, hänen silmissänsä ei enää ollut kyyneleitä.
Mutta hän tahtoi kumminkin nähdä Stefanin ruumiin, tahtoi suudella
hänen kalpeata otsaansa.
Oi, hän ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, että Stefan otettaisiin häneltä ijäksi! Hän ei voinut ajatellakaan maailmaa ilman häntä.