Moitteita, hirmuisen syytöksen Genian huulilta, ja kaikki tämä koski häntä, häntä joka kuitenkin oli miettinyt kaikki niin hyvin ja toimittanut kaikki niin tarmokkaasti ja harkiten!
Hän, joka oli ampunut kerran juuri samassa hetkessä, kun tämä aikoi viedä Genian vielä syvempään turmioon.
— Genia! huudahti äkkiä Banjaluki, joka samaten hyppäsi venheestä ja kiiruhti hänen luokseen rannalle. Genia, tyttöni, kuule minua! — Minä vannon, että mitä parhaimmat, jaloimmat aikeet ovat minut tuoneet tänne. Minä kuulin sinun hätäsi, epätoivosi. Minä sain tietää, että sinua pidettiin kuritushuoneessa suljettuna, ja heti minä päätin sinut vapauttaa. Ei, ei, älä katso minuun jähmettyneillä, lasimaisilla silmilläsi! Minä en voi sitä katsetta kestää. Peruuta julmat sanasi, jotka juuri lausuit!
— Ja kuka sitte tappoi Stefan Naumovitschin? huudahti Genia epätoivoissaan lyöden käsillään kasvoihin. — Kuka riisti minulta rakkaani? Kuka ampui väijyksistä? Kenen kuula satutti siihen sydämeen, joka kuuluu minulle? Jaa, se olit sinä, Mustien vuorten ryöväri, sinä eikä kukaan muu! Oi, kirottu olkoon sinun kätesi, joka kiväärin liipasinta kosketti, kirottu olkoon sinun ampumataitosi, kirottu sinä itse!
— Vait, onneton, kuule minua! Anna minulle ainakin tilaisuutta puolustautua. Näetkös, minä tulin tänne Azan kanssa sinua pelastamaan. Me piilottauduimme pensaikkoon ja päätimme ampua sen kurjan, minkä kuningatar lähetti ottamaan sinut kuritushuoneesta, niin pian kuin tuo mies vaan näyttäytyisi. Minä en tietänyt, kuka mies olisi, minä en häntä tuntenut, enkä koskaan ennen ole häntä nähnyt. Minä en nytkään häntä tarkemmin katsonut. Minulle oli kylläksi tietää, että kuningatar Draga oli hänet lähettänyt sinua anastamaan. Minä tahdoin temmata sinut hänen käsistänsä, ja sentähden täytyi sen miehen kuolla.
— No, kuule sitte, Demeter Banjaluki! sanoi Genia, kyyneleihin heltyen. Mies, joka vei minut kuritushuoneesta, ei ollut sellainen ihminen, joka tahtoi minut syöstä perikatoon, vaan Stefan Naumovitsch, jonka kanssa olen kihloissa, jolle tahdoin antautua koko elinajakseni, hän, jota rakastin, joka minulle hyvää tarkoitti. — Oi, hän oli jalo ja uskollinen ihminen.
Stefan Naumovitsch! Kun Banjaluki nyt kuuli tuota nimeä mainittavan ja kykeni käsittämään asian, oltuaan sitä ennen niin hämillään, ettei käsittänyt, mitä hänelle sanottiin, niin hän säpsähti, ikäänkuin sisällisesti olisi kovaa tuskaa tuntenut..
— Stefan Naumovitsch? ähkyi hän. — Minä tunnen hänet! Jaa, jaa, sinä olet oikeassa, Genia, hän oli jalo ihminen! Hän on kuningatar Dragan vihamies, vaikka onkin ajutanttina kuningas Aleksanterin palveluksessa. Minä olen kerran häntä puhutellut, kun hän Dragan petomaisuuden uhrina nääntyi vankilassa. Ja hänet olen minä tappanut! Jaa, sinä olet oikeassa, tyttö, kiroo minua, inhoo minua! Sillä Jumala tietäköön, ettei hän ole minun pikaisuuteni ja malttamattomuuteni ensimäinen uhri.
Kauhea oli nyt epätoivo, joka Banjalukin valtasi. Kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä ja valui mustalle parralle, ensin kostuttaen kalpeat posket.
Aza katsoa tuijotti arasti herraansa ja ystäväänsä. Sellaisena ei hän ennen ollut nähnyt kapteeniansa, Demeter Banjalukia! Kukapa rosvojoukosta olisi koskaan voinut kuvitella mielessänsä, että tuolla miehellä oli kyyneleitä? Demeterin rehellinen tuska tarkoitti Geniata, joka nyt tiesi, että Stefan oli kaatunut hirveän erehdyksen johdosta, että Mustien vuorten ryövärillä ei mitenkään ollut aikomusta häntä tappaa, jos hän vain vähääkään olisi aavistanut, ketä hän ampui.