- Ketä? Kestä sinä puhut, Genia? änkytti Demeter Banjaluki hämmästyneenä.
- Siitä miehestä, jonka kädet olivat ympärilläni, kun juoksimme sen hirmuisen talon portaita alas, miehestä, johon sinun luotisi äkkiä sattui.
- Vai niin, sinä tarkoitat sitä lurjusta, joka tahtoi viedä sinut pois, Genia? vastasi Banjaluki. — Luoti sattui hyvin, vai mitä? Luulen, että se meni keskelle sydäntä. Se olikin aimo laukaus, jommoisen ainoastaan Demeter Banjaluki voi ampua, "keskelle sydäntä" kiväärillään, kuten minun kivääriäni kutsutaan koko Serbiassa.
- Se olit siis sinä. Demeter Banjaluki? kuului nyt onnettoman tytön huulilta. — Sinun luotisi se oli, joka lensi hänen uskolliseen sydämeensä, hävittäen, kuolettaen jokaisen toiveen, joka sitoi hänet ja minut yhteen.
Oi, murhaaja — murhaaja, miksi teit sen?
Miksi et antanut minun pitää sitä ainoata sydäntä maan päällä, joka sykki minulle?
Yhdellä ainoalla loikkauksella hyppäsi hän samassa venheen laidan yli maihin, eikä kukaan ojentanut kättään hänen jälkeensä.
Sillä Demeter Banjaluki istui kuin kivettyneenä.
Ehkä ensi kerran elämässään puuttui tältä mieheltä toimintakyky.
Mitä olikaan hän saanut kuulla?