Mutta äiti — äiti ei saisi sitä uskoa.
Jos ihmiset tuomitsivat häntä, jos he kaikki epäilivät häntä, jos he kaikki luulivat hänen olevan Stetanin rakastajan, niin täytyi äidin kumminkin luottaa lapseensa.
- Ja hän luottaa minuun! huudahti Genia heittäen päätään taapäin ja tarttuen molemmin käsin tukkaansa, joka kiireesti kulkiessa oli joutunut epäkuntoon. — Niin, hän luottaa minuun, — kuolleen isäni tähden tekee hän sen.
Oi, jos hän nyt vaan eläisi, niin olisi kaikki taas hyvin. Isä ei koskaan epäillyt tyttöään, sillä mies on väkevä sekä rakkaudessaan että luottamuksessaan, nainen vaan on horjuva surussaan.
Hän meni sisälle pääkäytävästä ja oli Hôtel de Parisin eteisessä. Se oli erittäin komeasti sisustettu ja siellä juoksi palvelijoita, kyyppareita ja vieraita edes takasin.
Parrakas ovenvartija tuli häntä vastaan ja kysyi, mitä hän halusi.
Genia ei voinut oikein puhuakaan, hän änkytti hiljaa: Minä tahdon — minä pyydän — voisinko saada puhua kreivitär von Sandorfin kanssa?
- Kreivitär von Sandorfin? vastasi ovenvartija. — Niin, hän asuu, tietääkseni tässä Hôtellissa. — Odottakaa hetkisen, minä tahdon —
- Ah, kreivitär von Sandorf — ei, lapseni, hänen kanssaan ette voi enää puhua, sillä hän matkusti kaksi tuntia sitte itäisellä pikajunalla.
Samassa silmänräpäyksessä kuului huuto komean Hôtellin eteisessä. Genia makasi pyörtyneenä lattialla.