Genia heitti vielä viimeisen silmäyksen Stefanin viattomasti vuodatettuun vereen, silmäyksen, jossa oli kokonainen maailma tuskaa täynnä.
Sitte riensi hän pois kaupunkia kohti, tuota hirmuista kaupunkia, jossa hän oli kärsinyt niin paljon. Myrsky melkein kantoi hänet Belgradia kohti. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli kuuro ja sokea kaikelle, mikä hänen ympärillään oli. Hän tunsi vaan sen myrskyn, joka riehui hänen omassa sielussaan verrattomalla voimalla.
- Stefanini kuollut ja äitini on minut kironnut, mutisi hän. Sitte nauroi hän, mutta se oli sydäntäsärkevää, kamalata naurua, joka tunkeutui hänen huuliltansa.
Vihdoin tuli hän kaupunkiin.
Ihmiset, joiden ohi hän riensi, katsoivat hänen jälkeensä ja pudistivat päätään. He pitivät kai häntä mielipuolena, joka oli päässyt ulos hullujen huoneesta.
Nyt oli hän Hôtel de Paris'in edustalla, joka on Belgradin komeimpia rakennuksia.
Epäillen jäi hän seisomaan portille, painaen kädet kovasti sykkivää sydäntään vasten.
Ratkaiseva hetki oli tullut. Muutamien minuuttien kuluttua seisoisi hän äitinsä edessä.
Oi, onnistuukohan hänen voittaa takaisin äidin luottamus?
Eihän hänellä ollut ketään, joka olisi todistanut hänen puolestaan. Päinvastoin puhui kaikki häntä vastaan. Sillä nyt muisti hän, että juutalainen ja vartijaston päällikkö olivat nähneet Stefanin hänen huoneessaan ja ihmisethän olivat niin ilkeitä, että uskoivat mielellään mitä pahinta lähimmäisistään.