Kuningas, Draga ja Nicodem Lunjevica jäivät istumaan hevosiensa selkään, jonkun matkan päässä toisistaan.
Puiden tiheiden oksain välitse, jotka levisivät kallion yli, tunkeutuivat syksyauringon säteet, heittäen heikon, väräjävän valon.
Suuri hämminki, metsästysinto oli vallannut jokaisen ja hovin naiset ja herrat sekä upseerit saattoivat tuskin odottaa karhunjahdin tärisyttävää näytelmää.
Ylijahtimestari oli sillävälin saanut kaikki valmiiksi ja nyt alettiin ahdistaa karhuperhettä.
- Kaikki tulee riippumaan siitä, huusi parooni Granzow kovalla äänellä, jotta jokainen saattoi häntä kuulla — jos voimme ajaa karhun pesästään.
Tietysti ei voida ajatella, että joku meistä uskaltaa sinne lähteä, sillä ei ole ketään, joka panisi nahkansa alttiiksi. Siksi täytyy meidän ajatella toista keinoa, joka voisi häiritä karhuperhettä rauhallisessa olossaan.
— Me koetamme ajaa ne savulla pesästänsä, huudahti Nicodem Lunjevica, — se on paras keino.
— Aivan niin, vastasi Granzow.
Sitte antoi hän väellensä käskyn laittaa korkean läjän kuivia halkoja, oksia ja risuja luolan käytävän eteen, valaa ne öljyllä ja sytyttää tuleen.
Metsästysseurue vetäytyi nyt hiukan syrjään, he muodostivat suuremman piirin, sillä kun liekit leimusivat, levisi mustan harmaa savu, joka rasitti keuhkoja ja silmiä.