Dragalla ei enää ollut yhtään latinkia tussarissaan. Hän sen sijaan veti esiin metsästyspuukkonsa, valmiina puolustautumaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä hevosensa kauhun valtaamana ja nähdessään karhun veriset silmät lähti pakenemaan. Draga ei kyennyt arkaa hevosta hillitsemään, vaan hänen täytyi kestää sitä, että hevonen vei hänet mukanansa yhä syvemmälle metsään.
Mutta naaraskarhu ei hellittänyt, vaan ajoi häntä takaa itsepintaisuudella, joka on noille petoeläimille omituista, kun ne kerran ovat saaneet päähänpiston ahdistaa ihmistä.
Se oli ratsastusta elämästä ja kuolemasta, niin vielä enemmän — se oli kuoleman ratsastusta.
Draga katsahti ympärilleen, lentäessään hevosen selässä. Vielä oli hänen ja karhun välimatka jotenkin suuri, jotenka Draga vielä toivoi pääsevänsä pedon kynsistä, sillä hänen hevosensa oli nopeajuoksuinen ja juoksi entistä nopeammin kuoleman kauhussa. Mutta naaraskarhu juoksi uskomattoman nopeasti ja ketterästi kömpelöstä vartalostansa huolimatta.
Suurta vaaraa oli Dragalla jättiläisrungoista, joita hän sivuutti niin läheltä, että luuli tulevansa niitä vastaan heitetyksi ja muserretuksi. Vaadittiin todellakin suurta taitoa hevosen ohjaamiseen, kun tämä tuli liiaksi lähelle puiden runkoja tahi kallion särmää.
Toisessa kädessään piti hän jahtipuukkoa valmiina iskemään, toisessa piti hän ohjaksia ja ohjasi tottelevaista hevosta.
Kerta toisensa perästä kuuli hän naaraskarhun ulvonnan takanaan. Draga kuuli pedon raskaan hyppäyksen alla maan tärisevän, hän huomasi vaistomaisesti, vaikkei ympäri kääntynytkään, että välimatka hänen ja hänen peljättävän vihollisensa välillä yhä enemmän väheni, sillä hänen juoksijansa voimat vähenivät vähenemistään.
— Kiiruhda, huusi hän hevoselleen. — Sinä olet hukassa ja minäkin, jos karhu meidät saavuttaa. Voi, hän luuli hevosen sillä hetkellä ymmärtävän ihmisen puhetta, ja siltä näyttikin, sillä kasvaneilla voimilla juoksi hevonen eteenpäin, lensi kuin tuulen siivillä. Minne? — sitä ei Draga tietänyt. Hän ratsasti jonkummoisen aarniometsän läpi, pitkin suon reunaa ja metsäpuroa, ja hevonen juoksi jokaisen esteen ylitse. Tuossa jo sitte avautui hänen eteensä hauta, enemmän kuin kaksi metriä leveä.
— Ylitse! huusi Draga hevoselleen ja kannusti sitä. Jalo eläin nousi takajaloilleen — sekunnin se häälyi kuin ilmassa. — Dragasta tuntui, kuin jos maa olisi hänen jalkainsa alla vaipunut, mutta kohta sen jälkeen koskettivat hevosen kaviot taas pehmeätä maata haudan toisella puolella, ja yhä rajummin mentiin eteenpäin, sillä naaraskarhukin oli uskaltanut ottaa saman vaarallisen hyppäyksen ja juoksi sitte hevosen perässä, jonka koko ruumis vapisi.
Eikö sitte tuo hirmuinen jahti ollenkaan loppuisi?