- Mikä on sinun äitisi nimi? kysyi Draga kulkiessaan metsässä eteenpäin, poika taluttaen hevosta ohjaksista.
— Ada Kristic, vastasi poika.
Draga painoi molemmat kätensä sydäntänsä vastaan. Hän pusersi huulet vastakkain, jottei päästäisi huutoa. Nyt hän tiesi tarpeeksi. Hän tiesi kaikki. Liiankin usein oli hän tuosta naisesta kuullut puhuttavan.
Kauan aikaa, ennenkuin Milan oli Dragan vietellyt, oli hän maannut rouva Kristicin, sotaministerinsä rouvan jalkain juuressa.
Milanin tähden oli Ada hyljännyt puolisonsa. Sitte oli hän äkkiä hävinnyt eikä hänestä sitte kuultu koskaan sen enempää.
Silloin tällöin kuultiin kumminkin joskus juteltavan siitä, että kuningas yhä vielä rakasti Ada Kristiciä ja että hänellä hänen kanssaan oli poika, jota hän tuhat kertaa enemmän rakasti kuin heikkoa Aleksanteria.
Talo näkyi puitten lomitse. Siinä oli pieni jahtimestarin asunto, jahtilinna, jos niin tahtoo, se oli kivestä tehty, jonka vuoksi se olikin vuosisatoja välttänyt häiriöitä. Mutta nyt katosivat kivimuurit melkein murattiköynnösten alle. Koko talo osoitti hylkäämistä ja yksinäisyyttä. Ja että tämän talon asukkaat eivät ajatelleet saavansa vieraita, selvisi siitäkin, että he eivät edes olleet raivanneet tietä aarniometsän läpi, joka taloa ympäröitsi. Päinvastoin näyttivät viheriäiset villiruusupensaat talon ympärillä saavan kasvaa mielin määrin.
Mutta nuori Milan tarttui Dragan käteen ja veti hänet perässään. Hän tunsi aukon, joka oli pensaikossa niin leveä, että he hevosineen juuri saattoivat tunkeutua läpi.
— Mamma, mamma! huusi nuorukainen. — Minulla on vieras mukanani.
Tuskin oli hän tämän lausunut, kun ovi avautui ja olento astui siitä ulos, jonka näkeminen pani Dragan sydämen pamppailemaan. Kuinka paljon ylhäistä kauneutta, arvokkaisuutta ja syvää, itseänsä uhrautuvaa surua ilmeni tässä olennossa!