- Kuinkahan lieneekään oikein tämän pojan laita, jonka tapaan täällä metsässä ja jota kaikki ihmiset kutsuvat kuninkaalliseksi korkeudeksi?
- Mikä on nimesi, poikani? kysyi hän innokkaasti, käheällä äänellä.
- Mikäkö on nimeni. Niin, sen saat sinä tietää, kun olet niin kaunis ja minä pidän sinusta. Muutoin on äitini kieltänyt minua mainitsemasta nimeäni, samoinkuin hän pitää minua erillään kaikista ihmisistä ja arvelee sen olevan parasta minulle, että ihmiset oppivat tuntemaan minut vasta sillä hetkellä, kun kruunu pannaan päähäni.
- Äitisi siis arvelee, että sellainen hetki on kerran tuleva, huudahti Draga, eikä voinut itsekään ymmärtää, miksi jääkylmä väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.
- Äitini ei sitä vaan usko, vaan hän tietää sen. Minäkin sen tiedän ja moni muu. Nykyään on nimeni Milan Obrenovitsch, mutta kun olen saanut kruunun päähäni, kutsutaan minua kuningas Milaniksi.
Kuullessaan tämän pojan vastauksen, tuntui Dragasta, kuin kaatuisivat metsän jättiläispuut hänen päällensä ja musertaisivat hänet allensa. Hänestä tuntui paljon pahemmalta kuin silloin, kun naaraskarhu nosti käpälänsä lyödäkseen sen hänen rintaansa. Hänestä tuntui, kuin jääkylmä käsi olisi tarttunut hänen sydämensä ympäri.
Oliko se todellakin totta, mitä Serbiassa kuiskailtiin, että Milanilla oli paitse Aleksanteria vielä toinenkin poika, joka oli syntynyt hänelle laillisessa avioliitossa kauniin, ylhäisen naisen kanssa? Oliko tämän pojan nimi todellakin Milan? Elikö hän vielä? Seisooko hän nyt tuossa hänen edessään ruumiillisessa muodossa? Oliko se tämä poika, tämä kaunis, ylpeä poika, jota kuningattaren oli kiittäminen elämästään?
Niin, silloin ei hän todellakaan syyttä nimittänyt itseään Serbian tulevaksi kuninkaaksi.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Myrkytys.