— Lapseni, lapseni! huusi Ada äänellä, jossa ilmeni koko se ääretön tuska, minkä vapiseva äidinsydän voi tuntea kuolleen lapsensa tähden, ja Ada heittäytyi polvilleen poikansa viereen. — Poikani, voi minua, vieras on hänet tappanut. Tuo vieras nainen oli palkattu murhaaja!
Onnettoman äidin pää vaipui poikansa rinnalle. Adan silmät sulkeutuivat, hän kadotti tajuntansa.
Kohta hän kumminkin tointui, sillä mikä äiti siinä määrässä menettäisi tajunsa, kun on lapsen hengestä kysymys.
Kun hän avasi silmänsä ja nojasi poikansa rintaa vastaan, noustakseen pystyyn, tunsi hän että poikansa sydän vielä tykytti.
Toivo, pelko, epäilys ja usko risteilivät äidin sydämessä. Hän nousi ja ojensi kätensä taivasta kohden.
— Oi Jumala, hyvä Jumala ja isä! huudahti hän. — Enkö vielä ole kylliksi kärsinyt? Älä toki ota minulta viimeistä, ainoata, minkä omistan. Auta minua, taivaan Jumala, että voisin poikani pelastaa! Anna hänen elää itselleni iloksi ja Serbian onneksi!
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Kolme liittoutunutta.
- Kuuletko kellojen kilinän? Nyt taaskin väärinkäytetään noita taivaan ääniä surkeaan tarkoitukseen.
Näin sanoen astui eversti Maschin huoneeseen Zornin talossa, jossa Stefan Naumovitsch asui siitä lähtien kuin hänet sinne oli tajuttomana kannettu.