— Ivan Rykov Wienistä — ruhtinas Orloff, — oivallista. Minä en tosiaankaan ole luvannut teille, ystäväni Maschin ja Stefan Naumovitsch enempää kuin mitä voin suorittaa. Minä kyllä vien kuningattaren ja suljen hänet Janitschartorniin Kuolleitten saarelle. Sattuma auttaa minua nyt ihmeellisesti.
— Minun täytyy siis vastoin tahtoanikin viettää iltani kotonani, jatkoi Nicodem, — odottaakseni Ivan Rykovin tuloa. Ethän voi häntä kohtaan tulla mustasukkaiseksi, tyttöni. Mitä arvelet, eihän saksalainen ajuri voine tulla minulle vaaralliseksi?
Demeter Banjaluki ei voinut kauvemmin kuulla, mitä Ninette tähän vastasi. Hän näet nousi piilopaikastansa ja kissan äänettömillä askeleilla hiipi salin akkunan luokse. Hän heitti silmäyksen puutarhaan ja mittasi nopeasti välimatkan sinne. Sitte hän kohottautui ikkunalaudalle ja vielä kerran tutkittuaan oliko joku vainooja läheisyydessä, otti hän aika hyppäyksen puutarhaan. Hän tuli puutarhamaalle. Muutamaksi minuutiksi hän jäi siihen, tullakseen siitä vakuutetuksi, oliko joku kuullut kumean jymähdyksen, jonka putoaminen synnytti. Mutta kaikki oli aivan hiljaista.
Hän kuuli ainoastaan enää Nicodemin ja kaunottaren naurun, jotka silkkiverhoilla peitettyjen akkunoiden takana ottivat jäähyväisiä toisiltansa.
Demeter Banjaluki oikasihe pystyyn. Hän juoksi puusta puuhun, kunnes saapui korkealle aitaukselle. Hänelle tietysti oli leikintekoa päästä sen ylitse, ja sitte oli hän huonosti valaistulla kadulla, jolla hän rauhallisesti jatkoi matkaansa.
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Hiljainen hevonen.
Demeter Banjaluki lähti Zum Bojaren ravintolaan ja meni sinne sisälle, ei pääkäytävästä, vaan pienestä, matalasta ovesta, joka johti kapealle takapihalle.
Vaunuja, astioita, tynnyreitä, kaikellaista rojua oli koottu tuonne takapihalle, josta toinen ovi johti ravintolaan, toinen talliin. Demeter, joka minutiksi jäi seisomaan vaunun taakse, kuuli kovaäänistä puhetta ravintolasta, jossa tänä iltana tuntui olevan paljon vieraita. Mutta hän ei mennytkään itse ravintolaan, vaan sen sijaan avasi tallin oven ja pujahti sinne. Rosvo näytti olevan siellä kuin kotonaan, sillä juutalaisen Mandelblütin kumpikaan hevonen ei hänen lähestyessä osottanut vähintäkään levottomuutta. Ne hirnuivat varsin tuttavallisesti, kun Demeter niitä taputteli kaulalle.
Kolmas hevonen, korkea, leveäselkäinen raudikko jäi aivan liikkumattomaksi. Se ei kääntänyt päätäänkään, kun Demeter astui sen luokse, ei nostellut jalkojaan eikä hirnunut. Varsin rauhallisena se siinä seisoi, pitäen punaisenkeltaisella harjalla koristettua päätään seimessä ja näytti syövän.