— Minä vannon sen! vastasi Nicodem, hetkeäkään epäilemättä.
— Suutele minua sitte! huudahti Ninette. — Suutele minua, kuuletko sinä! Ja kirotut olkoot ne huulet, jotka minun jälkeeni koskettavat sinun huuliasi.
Demeter ei voinut selittää, miksi hän tunsi väristystä ruumiissansa, kuullessaan nämä peljättävät sanat. Jos hän olisi voinut aavistaa, että ne koskivat hänen omaa lastansa, tytärtänsä Sylvaa, jota halpamainen Nicodem ajoi takaa, siitä lähtien, kun kerran oli nähnyt hänen uivan, jos Demeter olisi tätä aavistanut, niin olisi kuningattaren veli heti ollut ruumiina, kappaleissa kuin villieläimen raatelemana. Demeter Banjalukin huomio kiintyi pian toiseen asiaan, jota Ninetten ja Lunjevican keskustelu koski.
— Siis me olemme taas sopineet, sanoi Ninette ihastuneena, — nyt sinä jäät minun luokseni, eikö niin? Ensin me syömme illallisen ja sitte —
— Kuinka ikävätä, etten voi jäädä! Tänään ei se ole mahdollista! vastasi Nicodem. Miksi taas katsot minuun noin mustasukkaisena, Ninette! Luulen, että olet peräti valmis repimään silmät päästäni. Mutta ole huoleti! Tätä iltaa en aio viettää minkään tytön seurassa, en kenenkään seurassa. Minun täytyy täyttää velvollisuus, josta en voi päästä.
— Oletko tänä yönä vahdissa? kysyi Ninette.
— Kysymys ei ole mistään sotilaallisesta palveluksesta, vastasi Nicodem, — vaan tehtävästä, jonka sisareni Draga on minulle uskonut. Niinkuin tiedät, sai sisareni morsiuslahjaksi kolmivaljakon ynnä kolme uljasta unkarilaista hevosta. On todellinen nautinto, nähdä noita nopeita, kestäviä oriita. Mutta yhden asian antaja kumminkin unhotti, lähettää ajurin, joka ymmärtäisi noita hevosia hillitä. Tässä pulassa käännyin ystäväni, itävaltalaisen ruhtinas Orloffin puoleen — kyllä kai hänet muistat, Ninette? Sinut esitettiin hänelle Parisissa, pikku Orloffille, joka siihen aikaan näytteli huomattavaa osaa iloisessa elämässä.
— Tietysti minä hänet tunnen! sanoi Ninette, joka poltteli paperossiaan tavalla, joka osotti, että Orloffin nimen mainitseminen oli hänelle vastenmielistä.
— No niin, pikku Orloff, jolle kuvasin pulaamme, oli heti valmis lähettämään minulle yhden ajureistaan, saksalaisen nimeltä Ivan Rykov, ainoan, joka kykenee hevosia ohjaamaan. Tuo mies on nyt matkalla Wienistä Belgradiin ja saapuu tänne tänä iltana. Olen sopinut Orloffin kanssa, että Ivan Rykov heti tulee luokseni, ja sitte minä heti vien hänet Tapschideriin.
Kun Demeter Banjaluki piilopaikastaan kuuli Nicodemin sanat, kurotti hän kaulaansa vielä enemmän, ettei yksikään tavu jäisi kuulematta, ja kuiskasi itsekseen: