Demeter Banjaluki oli uskaltanut hypätä ja tullut toisen talon katolle. Siellä hän ei kumminkaan uskaltanut viipyä, sillä sieltäkin häntä etsittäisiin. Hänen täytyi sen vuoksi etsiä aukkoa, päästäksensä laskeutumaan. Kymmenen askeleen päässä hänestä olikin suuri kattoluukku, joka oli avoinna. Demeter ryömi siitä sisälle. Heti oli hän asumattomassa ullakkokamarissa, jossa hän tunsi itsensä turvalliseksi. Mutta Demeterillä ei suinkaan ollut mielessä täällä viettää yötään. Hän koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Tästä ei hänelle kumminkaan vaikeuksia syntynyt. Hän otti vaan taskustaan tiirikoita, koetteli kahta kappaletta, löysi kohta sopivan ja ovi aukeni.!
Äänettömin askelin hän sitte kiiruhti rappusia alas, mutta ne ei hänen hämmästyksekseen johtaneetkaan puutarhaan tai kartanolle, niinkuin hän oli toivonut, vaan keittiöön. Vasta sitte kuin Demeter oli tullut siitä vakuutetuksi, ettei keittiössä ollut yhtään ihmistä, uskalsi hän mennä sinne. Sieltä tuli hän upeasti sisustettuun huoneeseen, toiseen ja kolmanteen, mutta sitte hän ei voinut päästä pitemmälle, sillä tämä huone oli ainoastaan oviverholla erotettu viereisestä huoneesta, josta kuului naisen ääni, joka kiivastuneena puhui ja miehen ääni, jonka Banjaluki luuli kerran ennenkin kuulleensa.
Rosvo kyyristyi aivan ovi verhon läheisyyteen ja piilottautui nojatuolin taakse sekä pidätti henkeänsä, ettei tavuakaan menettäisi siitä mitä huoneesta kuuli.
— Sanoppas sitte suoraan, sanoi nuori nainen kiihtyneenä, — että olet minuun kyllästynyt! Minun suudelmani eivät maistu sinulle enää yhtä hyvin kuin ennen, etkä enää halua sulkeutua minun syleilyyni.
— Kuule sitte, rakas Ninette! Jos minä nyt vannon sinulle —
— Elä vanno! Minä tiedän kaikki. — Sinä jahtaat toista tyttöä, kuljeksijata, joka oleskelee kaukana Belgradin porttien ulkopuolella ja jonka kohtalo tahi pikemmin saatana on johtanut tiellesi. Ja minä, joka olen sinua uskollisesti rakastanut, luulotellut, ettet koskaan pikku Ninetteäsi hylkäisi.
Nyt oli Banjalukilla selvillä, missä talossa hän oli. Hän oli epäilemättä samassa huvilassa, jossa Dragan veljen Nicodemin ranskalainen rakastajatar asui.
— Minä vannon sinulle, suloinen Ninette, että pysyn uskollisena, huudahti Lunjevica. Olen vain hyvin pikaisesti nähnyt tuon tytön, vieläpä niin pitkän matkan päästä, etten voinut häntä puhutella.
Demeteristä tuntui, että Lunjevica valehteli, sen hän jo kuuli äänestä, mutta Ninette rauhoittui.
— Etkö todellakaan ole häntä edes puhutellut? huudahti Ninette, ilmeisesti kiiruhtaen Nicodemin luokse ja heittäytyen hänen syliinsä. Sinä rakas, ilkeä mies! Vanno minulle, ettet hänen kanssaan ole sanaakaan vaihtanut.