— Ei, herra poliisipäällikkö, huudahti nuori seppä äkkiä. — Minä tein, mitä katsoin velvollisuuteni vaativan, mutta mahdollista, että erehdyn. Ehkä oli vaan joku kerjäläinen, joka hyppäsi muurin ylitse, eikä rosvo. Minun asiani oli antaa teille viittauksia, teidän asianne, herra poliisipäällikkö, oli vangita rosvo. Jos tuo nyt ei ole onnistunut, niin ei se ole minun vikani, vaan teidän.
Lazar nieli nämä sanat kirouksella, joka yritti päästä hänen huuliltansa. Hän viittasi salapoliiseillensa, että seuraisivat häntä ja minuuttia myöhemmin kuului taas poliisien askeleita portaissa ja sitte oli kaikki hiljaista.
Ainoastaan Georg ja Klärchen seisoivat nyt ullakolla vastatusten. Ikkunaluukusta loisti kuu ja valaisi molempia leppoisella hopeahohteellansa. Kuu ikäänkuin tahtoi punoa sovittavan valositeen noiden nuorten ympärille, etteivät mitenkään eroaisi kauhean väärinkäsityksen tähden.
— Georg! lausui Klärchen surumielisen kiitollisella äänellä, — Georg, mitä tänään olet minun hyväkseni tehnyt, sitä en koskaan ole unhottava, vaan olen sinulle siitä ikuisesti kiitollinen.
Oi, ojenna minulle kätesi ja usko minua, kun minä sanon, että rakastan yksistään sinua, ja että rakastan sinua ijankaikkisesti. Klärchen koetti tarttua hänen käteensä, mutta Georg työnsi sen takaisin.
— Nyt on kaikki lopussa, välimme on selvä, sanoi hän, pusertaen hampaat yhteen. — Mitä olen nähnyt, sen olen nähnyt! En suinkaan rosvoa säästänyt hänen itsensä tähden, tuota konnaa, joka ansaitsisi nääntyä jossakin vankilan kuopassa tahi päättää juoksunsa hirressä. Enkä sinunkaan tähtesi valehdellut. Ei, minä ajattelin sinun arvoisata, harmaahapsista isääsi. Hänelle en tahtonut saattaa niin suurta tuskaa, mitä olisi tuntenut saadessaan tietää, että tyttärensä olisi vankilassa. Mutta sinä, joka olet myrkyttänyt minun elämäni, jatkoi nuori seppä kiivastuneena, ilman että Klärchen sai tilaisuutta keskeyttää häntä, — sinä joka olet niin kaunis, joka tunnut minusta niin suloiselta, puhtaalta, etkä kumminkaan ole mitään muuta kuin rosvon rakastaja, älä sinä rohkene sanoa minulle enää yhtään sanaa! Siihen ei sinulla myöskään tule olemaan tilaisuutta, sillä vielä tänään lähden isäsi palveluksesta. Kauvas, kauvas minä kuljen, etten enää tarvitse nähdä sinun kasvojasi, jotteivät kauniit silmäsi enää pääsisi minua lumoamaan. Tule onnelliseksi rosvosi sylissä ja unhota sälli parka, jonka olet tehnyt äärettömän onnettomaksi!
Ennenkuin Klärchen oli ehtinyt sanaakaan sanomaan, oli Georg ullakosta hävinnyt. Ääretön jännitys, missä Klärchen oli ollut viidentoista minuutin ajan, puhkesi nyt ja lannisti hänet. Hän kaatui masentuneena vanhan arkun päälle, ja kuumia kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä.
— Demeter Banjaluki, minä pelastin sinut, mutta mihinkä hintaan! — Minä uhrasin elämäni onnen sinun vapautesi puolesta, huokaili viaton tyttöparka suonenvedontapaisesti nyyhkien.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Pakomatkalla.