Ja Georg Eder, joka Klärcheniä rakasti, avaisi hänelle vankilan ovet!
Ei, ei koskaan!
— Älkää pidättäkö meitä kauvemmin, Georg Eder! tiuskasi Lazar hänelle. — Minä vaadin, että te sanotte totuuden. Mistä syystä te olitte arkussa? Sanokaa se heti, muutoin joudutte itsekin epäluulon alaiseksi!
— Herra varjelkoon, herra poliisipäällikkö, sanoi Georg ja loi silmänsä maahan, — ettekö te itse voi ajatella, mikä minut on tänne tuonut, kun myöskin näette mestarin tyttären täällä?
Helpotuksen huokaus pääsi Klärchenin rinnasta, kun hän nämä sanat kuuli. Ne ennustivat hänelle onnea, ilmaisivat, että Georgin sydän taas oli häneen kääntynyt.
— Me molemmat, jatkoi Georg hiljaisella äänellä, olemme jo kauvan toisiamme rakastaneet, mutta vanha mestari ei tahdo kuulla siitä puhuttavan, kun minä olen vain köyhä sälli, jolla ei ole mitään muuta kuin taitonsa ja pari vahvaa käsivartta.
Niin, meillä ei ollut muuta keinoa jälellä kuin kohdata toisemme mestarin selän takana, ja täällä ullakkokamarissa olemme jo usein puhelleet rakkaudestamme ja uskollisuudestamme.
— Ehkäpä on asia sillä kannalla, sanoi tähän Lazar yrmeästi. Mutta ei se vielä selvitä, mitä teillä oli arkussa tekemistä.
— Joo, kun me kuulimme melun, jatkoi Georg, — emme voineet muuta uskoa, kuin että mestari oli saanut tietää salaiset kohtauksemme. Silloin Klärchen rukoili minua, että piilottautuisin. Minä silloin hypähdin tähän arkkuun, ja nyt tiedätte, herra poliisipäällikkö, kuinka on ymmärrettävä, että makasin arkussa kyyristyneenä.
Tämä selitys oli niin yksinkertainen, ettei edes tarkkanäköinen Lazar kyennyt mitään siihen muistuttamaan.
— Minä siis olen tullut häiritsemään kahta rakastunutta, sanoi Lazar nauraen. Sitä en todellakaan olisi tahtonut, sillä en minä ole se mies, joka tahdon estää rakastanutta tyttöä lepäämästä rakastajansa sylissä. Muutoin on meidän jahtimme nyt lopussa. Joko ei rosvo ole ollut täällä talossa ollenkaan ja te, Georg Eder, olette jostakin syystä vienyt meidät harhaan —