Klärchen hoiperteli puolikuolleena taaksepäin. Samalla myöskin poliisipäällikkö tempasi kannen auki ja löi sen kovasti seinää vastaan. Salapoliisit päästivät kovan huudon. Petrovitsch itse kohotti revolverinsa ja päästi rajun riemuhuudon:
— Löydetty — antaudu lurjus, jollet tahdo, että ammun sinut heti paikalla!
- Ei, elkää ampuko, herra poliisipäällikkö! huusi mies arkusta, minähän se olen, Georg Eder, joka teille, ilmoitin, että Demeter Banjaluki oleskeli tässä talossa.
- Tuhannen, olin aivan ampua harhaan, mutisi Petrovitsch ja antoi aseen vaipua alas. Mutta sitte hän suuntasi katseensa Georgiin, ja samassa kun tämä nousi pystyyn, surullisesti ja tutkivasti tarkastaen Klärcheniä, kysyi poliisipäällikkö:
— Mutta mistä hitosta se johtuu, että te olette arkussa, Georg Eder?
Miksi sinne piilouduitte?
— Siihen kyllä vastaan, herra poliisipäällikkö, kun ensin olen päässyt arkusta ulos, vastasi nuori hevosenkengittäjä, kiiveten ylös. — Nyt sen saatte tietää.
Samalla kohtasi Klärchenin rukoilevat silmät Georgin silmiä, ja Klärchenin katseessa oli jotakin, jota viimeksimainittu ei voinut vastustaa. Georg oli tuota tyttöä rakastanut, häntä oikeinpa jumaloinnut, uneksinut saavansa hänet kerran vaimokseen. Ainoastaan hänen rajaton intohimonsa ja raju mustasukkaisuus oli tänään vienyt hänet harhaan, johtanut hänet ilmoittamaan poliisipäällikölle, että Demeter Banjaluki oli hevosenkengittäjä Zornin talossa.
Onneton mies oli uskonut ja uskoi vieläkin, että Demeter oli Klärchenin salainen rakastaja ja että hänen oma rakkautensa joutui ilkeästi häpeään.
Mutta nyt, kun Klärchenin silmäys kohtasi hänet, kun hän näki suloisen, rakastetun tytön seisovan siinä kalpeana ja vavisten — nyt hän ei kyennyt tekemään Klärcheniä onnettomaksi.
Jos hän ilmaisisi, että Demeter Banjaluki Klärchenin avulla oli päässyt pakoon — silloin tosin olisi Banjaluki hukassa, mutta samalla myöskin olisi Klärchen rangaistuksen alainen, kun oli auttanut Serbian vaarallisinta rikoksellista pakenemaan.