Kalpeat, rohkeat kasvot, joita kaunistivat mustat viikset, notkea, mutta voimakas vartalo, vilkkaat silmät — tämä kaikki teki sen, että Draga jonkunmoisella mielihyvällä suuntasi katseensa mieheen, vaikkei tämä ollutkaan muuta kuin kuski, palvelija, joka Dragan silmissä oli tuskin ihminenkään.
- Ivan Rykov, sanoi hän nyt, mennen lähemmäksi häntä, jotta voimakkaan parfyymin täytyi huomata tuo toinen — teidän tulee tänään näyttää taitoanne.
Luuletteko tyydyttävästi voivanne ohjata unkarilaisia hevosia, niin että minä voin luottaa niihin.
- Minä olen ne lannistanut, teidän majesteettinne! vastasi Rykov varmalla äänellä. Nyt ne tottelevat minun kättäni, ohjasinpa minä niitä miten tahansa. Teidän majesteettinne voi huoletta uskoa itsensä minun huostaani.
- No, sitte teen minä pitemmänkin matkan, sanoi Draga. — Mutta tunnetteko teitä Tapschider-metsässä?
- Anteeksi, teidän majesteettinne, mutta oikea kuski aavistaa vaistomaisesti oikean tien! vastasi valekuski murteellisella Serbian kielellä. — Ehkä teidän majesteettinne tahtoo suunnilleen sanoa, minne teidän majesteettinne haluaa, niin minä kyllä löydän oikean tien.
- Päämaali? vastasi Draga nauraen. — Minun matkallani ei ole tällä kertaa päämaalia eikä tarkoitusta.
Minä tahdon nauttia metsän puhtaasta ilmasta ja syvästä siimeksestä.
Mutta sanokaa minulle, tehän olette saksalainen, Ivan Rykov?
- Teidän palvelijanne, teidän majesteettinne! Ennen olin ruhtinas
Orloffin palveluksessa.