- Minä tiedän sen. Veljeni on siitä kertonut. No, jos olette uskollinen ja luotettava, niin löydätte onnenne minun palveluksessani.
- Minä tiedän, että teidän majesteettinne tekee minut hyvin onnelliseksi! vastasi Rykov ja katsoi ylös tulisilla silmillään, sytyttäen tulen Dragan kasvoille.
"Tämä mies ei puhu kuten sivistymätön, raaka ihminen!" ajatteli Draga. "Ehkä on hänellä oma historiansa? Varmaa on, ettei hän aina ole ollut se, miltä nyt näyttää."
Joukko palvelijoita seisoi lähellä tämän keskustelun aikana kuningattaren ja hänen kuskinsa välillä ja monta kateellista katsetta heitettiin Ivan Rykoviin.
Sillä lyhyellä ajalla, jonka hän oli oleskellut Tapschiderissä, oli hän ehtinyt saada jo paljon vihollisia. Mutta niinhän käy kaikille, joiden onnistuu päästä hallitsijain suosioon.
Ivan Rykov näytti kumminkin ottavan asian aivan kylmästi, sillä hän ei edes katsonutkaan palvelijain puoleen.
- Ojentakaa minulle kätenne, Rykov, ja auttakaa minut vaunuihin, ne ovat vähän liian korkeat! sanoi Draga.
Samalla kiinnitti Dragan huomion eräs kuva, joka äkkiä ilmestyi hänen eteensä ja täytti hänen sielunsa ajatuksilla, jotka olivat hänelle aivan uusia.
Vaunut seisoivat avoimella paikalla linnan edustalla, jota puut ympäröivät.
Puolipimeästä puistosta astui hitaasti kaksi henkilöä, jotka kuiskaten puhuivat keskenään ja näytti siltä, ettei mikään maailmassa voinut heitä niin huvittaa kuin se keskustelu, joka oli käymässä ja joka veti heidät niin lähelle toisiaan.