Ne olivat kuningas Aleksanteri ja nuori Helena, Dragan sisar.
Aleksanteri kulki Helenan rinnalla niin joustavasti, ettei Draga juuri koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena.
Hänen kasvoissaan oli hellä, uneksiva ilme ja hänen huulillaan sisällisen hyvinvoinnin väre, joka hämmästytti Dragaa.
Helena oli puettu valkoiseen kesäpukuun, joka tosin oli hyvin yksinkertainen, mutta vaatetti häntä hyvin.
Hän oli painanut alas päänsä, jota kastanjanruskeat kiharat ympäröivät ja näytti melkein hartaudella kuuntelevan kuninkaan sanoja.
Vasta sitte, kun molemmat olivat tulleet aivan lähelle Tapschideriä, katsoi Aleksanteri ylös ja heikko huudahdus pääsi hänen huuliltaan.
Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että sisarensa samalla säpsähti ja punastui, kuin olisi hänet keksitty jostain pahasta.
Eikä tuo nuori tyttö ollut kumminkaan mitään tehnyt, josta hänen olisi tarvinnut hävetä tai joka olisi antanut aihetta pienimpäänkään moitteeseen.
Kuningas meni kiireesti puolisonsa luo, tarttui kohteliaasti hänen käteensä ja vei sen huulilleen.
- Mitä, aiotko lähteä ajelemaan, Draga? kysyi hän.