Lähetettyään kuskin pois, meni Draga Aleksanterin luo tämän työhuoneeseen.
Hän löysi hänet istumassa kirjoituspöytänsä ääressä, pää käden varassa ja otsalla kuvastui syvä suru.
Aleksanteri vaan huokasi ja kääntyi pois.
- Kuinka on laitasi? kysyi Draga. — Mikä nyt taas tekee sinut noin surulliseksi?
Silloin tarttui Aleksanteri äkkiä vaimonsa käteen, painoi sen rintaansa vasten ja huudahti katsoen ylös puolisoonsa:
- Oi Dragani, miksi et tyynnytä minun tulista haluani, jommoista en ole tuntenut koskaan elämässäni! Miksi et anna minulle perillistä.
Mutta minä olen hullu ihminen! jatkoi kuningas, nousi ylös ja sulki kauniin naisen syliinsä. — Mielelläsi kai sinä karkoittaisit sen surun, jos vaan voisit!
Eihän ihminen voi muuttaa luonnon järjestystä.
Me emme voi väkisin ottaa siltä sitä, mitä se ei vapaaehtoisesti meille lahjoita.
Mutta, Dragani, me emme saa epäillä, meidän pitää toivoa parasta ja rakastaa toisiamme, rakastaa kuumasti, ettemme jäisi yksin ainiaaksi!