- Eteenpäin siis! käski Draga ja seuraavassa tuokiossa vierivät vaunut metsään.
Näytti siltä, kuin olisi hevosia yllyttänyt sama seikkailunhalu kuin kaunista kuningatartakin, jota ne vetivät.
Puut lensivät ohi. Niistä näytti kasaantuvan yhä taajempi metsä hänen ja Tapschiderin huvilinnan välille.
Yhä syvemmälle metsään vierivät vaunut.
Järviä pilkisti siellä täällä ja katosi jälleen. Siellä ja täällä oli risti, jonka ohi vaunut kiireesti kiitivät.
Mutta ihmeteltävällä taidolla ohjasi Rykov hevosia, jotka tottelivat jokaista ohjasten nykäystä.
Äkkiä kimmelsi avara veden pinta Dragan hämmästyneitten silmäin edessä.
Täällä ei hän ollut koskaan käynyt. Ei koskaan ollut hän ajelumatkoillaan käynyt täällä päin. Sen luuli hän varmasti tietävänsä. Täällä oli hurmaavan yksinäistä.
Viheriä ruohokenttä, joka ulottui pitkin rantaa, tarjosi lepoa.
Ainoastaan kuu, joka kuvastui leveässä joessa, käytti olevan pantu tämän seudun vahdiksi, mutta se oli mykkä vahti, kärsivällinen vahti.