- Se on Tonava — sen täytyy olla Tonava! huudahti kuningatar.
Pysäyttäkää tähän, Ivan, tässä tahdon minä vähän levähtää.
Nykäys ohjaksiin ja hevoset seisoivat hiljaa.
Seuraavalla sekunnilla hyppäsi Ivan alas kuskipenkiltä ja auttoi kuningatarta astumaan alas.
Hän nojasi Rykovin jänteviin käsivarsiin ja antoi melkein nostaa itsensä vaunuista.
- Täällä on ihmeen kaunista, vai mitä! sanoi hän puoliksi kuiskaten ja piti vielä kovasti kiinni hänen käsivarsistaan. — Ja minä luulen todellakin, että me olemme ainoat ihmiset täällä!
- Ihan varmaan, vastasi Rykov. — Ei ole yhtään taloa näkyvissä, ei nouse savu mistään.
Eikö teidän majesteettinne pelkää tällä pimeällä, yksinäisellä paikalla?
- Minäkö? En! Minä en tunne ollenkaan pelkoa, vakuutti Draga. — Ja sittehän olette te, Rykov rinnallani — eikö niin, tehän suojeleisitte minua, te kohtaisitte rohkeasti kaikki vaarat, jotka minua uhkaavat?
- Oh, tietysti minä sen tekisin, vastasi Rykov.