Ennenkuin kuningatar vielä ennätti vastata, oli mies nostanut hänet venheestä ja hyppäsi rannalle pitäen häntä käsivarsillaan.
Hän kantoi Dragaa ja tämä tunsi, kuinka hänen jäntevät käsivartensa kiertyivät hänen ympärilleen ja kykenivät kyllä suojelemaan häntä.
Ne silmäykset, jotka Rykov heitti mustista silmistään, olivat hänestä kyllin voimakkaat sokaisemaan jokaisen, joka tällä hetkellä yrittäisi lähestyä häntä.
Tämä intohimoinen nainen, jossa itsessään oli niin paljon tahdonvoimaa, tunsi olevansa turvassa voimakkaan miehen suojassa ja sai rohkeutta hänen itsetietoisista sanoistaan.
- Minne sinä kannat minut? kuiskasi hän Rykoville, kun tämä juoksi yhä kauvemmas saarelle.
- Sinne, missä saamme olla yksin! Tai ehkä et tahdo olla yksin minun kanssani?
Draga hiipi aivan lähelle häntä, mikä oli selvänä vastauksena.
- Tuonne! huudahti hän, osoittaen erästä vanhaa muuria, joka aavemaisena nousi kuutamossa jonkun matkan päässä heistä. — Tuolla voimme olla huoletta.
Se on vanha raunio. Se on asumaton, eikä sinne ihmisjalka koskaan astu.
Siellä ei ole todistajia, ei ihmissilmää, joka meitä huomaa, ei korvaa, joka kuulee kuiskeemme!