Hän vaikeni.
Hän ei uskaltanut palauttaa muistoonsa tätä rikosta, eikä toistaa sitä ajatuksissaan.
Sillä hän värisi kun muisti sen kauniin pojan, jolle hän niin kylmäverisesti ojensi myrkkypikarin.
Ja samassa lensivät Dragan aivoissa yht'aikaa nuo molemmat nimet:
Milan — Ada Kristic. Oi, nyt hän tiesi, mitä asiaa Milanilla oli
Tapschidermetsään.
Kuninkaan linna ei ollut hänen matkansa päämäärä, vaan tämän naisen pikku koti, tämän naisen, joka kerran oli rakastanut häntä, ja joka oli hänen lapsensa äiti.
Ne huolet, jotka Dragan mieltä painoivat kotiin tulonsa tähden, ajoivat kuitenkin pian hänen ajatuksistaan ne molemmat ihmiset, jotka hän tapasi Tapschidermetsässä.
Yhä uudelleen teki hänet levottomaksi se ajatus, että kuningas oli ehkä huomannut hänen poissaolonsa linnasta.
Mitä hän sitte vastaisi kuninkaan kysymyksiin?
Millä valheilla astuisi hän hänen eteensä.
Sillä ei hän koskaan uskaltaisi tunnustaa, mitä oikeastaan oli tapahtunut hänen ja Demeter Banjalukin välillä.