Hän oli hypännyt ratsunsa selkään ja kulkenut läpi Tapschidermetsän vaimoansa etsimässä.
- Kuninkaani, änkytti vihdoin Draga kun oli vähän saanut hengittää. —
Puolisoni, oi Aleksanteri, puolisoni!
Näin sanoen riensi hän kuninkaan luo ja aikoi heittäytyä hänen syliinsä. Mutta kuningas nosti torjuen kätensä.
- Mistä tulet sinä? änkytti hän tukahutetulla äänellä. — Sinä ymmärrät, että vaimo, joka vasta aamupuoleen tulee kotiin kun ensin salaisesti poistuu sänkykamaristaan, on ainakin velvollinen selittämään, kuinka hän on viettänyt yön, ennenkuin hän saa heittäytyä puolisonsa syliin häntä suudellakseen.
Lausuessaan nämä sanat laski Aleksanteri äkkiä kätensä pöydälle, jossa oli ratsupiiska.
Tämä liike suututti Dragaa ja antoi hänelle vastustusvoimaa.
Se antoi myös hänelle äkkiä sen valheen, jota hän niin kauan oli turhaan hakenut, valheen, jolla hän voisi itseään puolustaa.
Ylpeästi ojentaen itsensä suoraksi ja heittäen pois vaippansa, niin että seisoi siinä nyt Aleksanterin edessä viehättävässä puvussaan, jossa ruumiinsa ihanat muodot edullisesti esiintyivät, vastasi hän:
- Nyt en se ole minä, jonka tarvitsee pyytää anteeksi, vaan sinä, kuninkaani!
Tämä ylpeä vastaus hämmensi kuninkaan.