Samassa kuin epätoivoinen äiti käyttäytyi kuin mieletön ajatellen, että joku onnettomuus oli saattanut poikaa kohdata, katsoi Milan tutkivasti ympärilleen. — Kirje, huudahti hän äkkiä, ja osoitti sormellaan paperia, joka oli pöydällä. — Keneltä se on, Ada? Mutta tuskin oli Ada huomannut kirjoituksen, kun koriseva ääni tunkeutui hänen rinnastansa ja hän vaipui puoleksi tajutonna Milanin syliin.

— Ada! huudahti Milan kauhistuneena. — Kuinka on sinun laitasi? — Tämä kirjoitus —

— Onko hän kirjoittanut! sai kalpea rouva sanotuksi, kuin jos olisi ollut kuolettavasti haavoittunut. — Minun poikani — sinun poikasi — se on ensimäinen ja viimeinen kirje, minkä hän on sinulle ja minulle kirjoittanut.

Hän on karannut — hän on irrottautunut äidin sydämeltä. Nainen on houkutellut hänet ja vietellyt, ainoa nainen, jonka hän on nuoressa elämässään kohdannut, nainen, joka tavotteli hänen henkeään — murhaaja — Draga.

Raivostuneena tempasi Milan kirjeen vapisevan naisen käsistä. Hänen silmänsä harhailivat paperilla ja lukiessansa rupesi hän kiristämään hampaitansa, hänen silmänsä verestyivät, veri nousi hänen päähänsä ja muutti hänen kasvonsa tummanpunaiseksi.

Sanat tunkeutuivat yksitellen hänen huuliltansa, jotka hermostuneesti nytkähtelivät, kun hän luki Milankan kirjeen, minkä tämä oli äidilleen kirjoittanut. Kirje kuului seuraavasti:

"Voi hyvin, suloinen, sydämellisesti rakastettu pikku mamma! Anna minulle anteeksi, että lähden luotasi, mutta jos kauvemmin viipyisin, niin kuolisin. Minun täytyy löytää hänet, minä tahdon nähdä hänet, joka kuin taivaallinen ilmestys asettui tielleni ja taas niin pian katosi. Ja kun hänet olen löytävä, silloin mamma, silloin tuon hänet mukanani luoksesi, silloin on hän yhdessä meidän kanssa asuva, meidän talossamme, ja onnemme on oleva täydellinen. Eikö niin, ethän ole minulle vihainen, äiti kulta, ethän tahdo, että Milanka parkasi tulisi koko elinajakseen onnettomaksi? Yhtä paljon kuin minä elääkseni tarvitsen sinua, yhtä paljon tarvitsen häntä. — Jumala, joka toki on hyvä, on kyllä taas johtava minut sinun syliisi. Rukoile, että tuo pian tapahtuisi, äiti kulta, niin taas näemme toisemme iloisina ja onnellisina. Minä ajatuksissani suutelen kättäsi. Vielä kerran anna anteeksi ilkeälle pojallesi, joka kumminkin jumaloi sinua. Milan."

Hämmästyksestä raivoissaan seisoi Milan liikkumattomana pojan kirje kädessään, samassa kuin hän kietoi käsivartensa pyörtyneen naisen vyötäisten ympärille.

KOLMASVIIDETTÄ LUKU.

Dragan hävitystuuma.