- Vallaton poika, huudahti hän, — kuinka uskallat tulla tänne! Etkö sitte tiedä, missä olet, kenen tämä puutarha on?
- Kyllä, se on, vastasi Milanka — sillä hän se todellakin oli, — se on sen miehen, joka nykyään kutsuu itseään Serbian kuninkaaksi. Mutta en minä siitä välitä, sinähän olet tässä puutarhassa, ja minä — minä tulen sinun luoksesi.
Yhdellä hyppäyksellä oli poika alhaalla ja laskeutui heti Dragan jalkain juureen.
- Tiedätkö sitte, että minä rakastan sinua? huudahti hän kiihkeästi ja käänsi kauniit, jalomuotoiset kasvonsa häntä kohti. — Eikö niin, ethän naura, vaikka puhun sinulle rakkaudesta? Oi, minä en ole enää voinut unohtaa sinua sitte kun ensikerran näin sinut. Yhtämittaa olen ajatellut vaan sinua. Ojenna minulle kätesi, kuten teit silloinkin, kun koristit minut tammenlehti seppeleellä. Se oli onnellinen hetki minun elämässäni, eikä se mitään merkitse, että olin vähällä saada maksaa sen hengelläni. Mutta mitäs minä tässä nyt puhun niin mitättömistä asioista! Minähän elän ja olen onnellinen, kun saan katsella sinua!
Anna minun suudella valkoista kättäsi, minä pyydän sinua kaikesta sydämestäni, anna minun suudella sitä!
Draga ojensi hänelle kätensä, jonka Milanka peitti tulisilla suuteloilla.
- Nouse ylös poika! sanoi hän äkkiä. — Tiedätkö, kenen edessä nyt polvistut?
- Niin, sinä olet kuningatar, sen tiedän. Minä tiedän sinusta kaikki, sattuman kautta sain sen tietää, mutta minun silmissäni olet sinä ainoastaan kaunis, viehättävä metsästäjä.
- Ja miksi olet tullut tänne?
- Sinua katsomaan.