Milanka koetti irtautua hänen rautakouristaan. Mutta vaikka Milan oli haavoitettu, tarvitsi hän vaan kymmenennen osan voimistaan kukistaakseen nuorukaisen ja heittääkseen hänet maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Milan asettunut polvilleen voitetun rinnan päälle. Hän veti kiireesti tikarin esille. Samassa välähti säilä voitetun pään päällä.
- Kurja roisto! huudahti Milan. Kuka voisi nyt estää minua työntämästä tämä veitsi sinun kirottuun ruumiiseesi ja maksamasta sinulle samalla mitalla. Sinä tahdoit ottaa minun elämäni, ajatteleppas, jos minä nyt ottaisin sinun!
Silloin kuului vapiseva, kyynelten tukahuttama ääni nuorukaisen, huulilta:
- Niin, tapa minut, sillä sen olen ansainnut. Mutta vie äidilleni viimeinen tervehdykseni! Pyydä häntä antamaan minulle anteeksi, että lähdin hänen luotansa! Sano hänelle, kiltille äidilleni —
Huudahtaen tuskaisesti ja sydäntäsärkevästi heitti Milan veitsen pois kädestään. Hänen kätensä syleilivät poikaa, joka oli hänen allansa, hänen kätensä nostivat pojan päätä ja onnettoman kuninkaan silmät tunkeutuivat niihin hienoihin kasvoihin, jotka äsken olivat uhanneet häntä itseään kuolemalla.
- Äitisi, sanot sinä! huudahti Milan. — Kuka on sitte äitisi — missä hän asuu?
Kuumien kyynelten valuessa pitkin poskia, vastasi nuorukainen:
- Äitini asuu eräässä pienessä yksinäisessä tuvassa Tapschiderissä.
- Milanka! huudahti kuningas syvän liikutuksen vallassa. — Milanka! —
Poikani! — Lapseni, onneton lapsiraukkani — sinäkö se olet — oi Jumala!
Siis olen vihdoinkin sinut löytänyt! Näin sanoen nousi hän ylös, nostaen samalla Milankan maasta.