- Kiiruhda ja tule mukaan! lausui Milan, otti ylös nuorukaisen kiväärin ja ripusti sen terveelle olkapäälleen. — Meillä ei ole aikaa hukata. Äitisi menehtyy ikävästä. Hän vuodattaa kyyneleitä, jotka sinä vaan voit tyynnyttää. Emme täälläkään uskalla olla kauvempaa. Vaara uhkaa meitä molempia. Sinä et aavista, miten ilkeään toimeen sinun nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi on käytetty, lapsi raukka! Ja vielä vähemmän aavistat, kuinka sinun palveluksesi olisi palkittu, jos sinun olisi onnistunut panna toimeen se hirvittävä murha.
Milan oli tällä välin kulettanut poikansa mukanaan ja kiiruhti nyt askeleitaan niin että Milanka tuskin saattoi seurata mukana. Kuningas piti oikeata käsivarttaan nuorukaisen ympärillä ja vasen riippui hervottomana sivulla. Mutta Milan ei vielä tuntenut mitään kipua haavasta. Ihastuksella ja surulla tarkasteli hän, rientäessään Milankan rinnalla, tätä kaunista, hoikkaa nuorukaista, jota hän kutsui pojakseen. Hän ei väsynyt tarkastaessaan noita kalpeita kasvoja, jotka olivat niin hienopiirteiset ja ylpeydellä tunnusti Milan itselleen, että tämä nuorukainen oli hänen näköisensä, joka piirre — täydellinen isänsä poika.
Eräällä avonaisella paikalla metsässä, joka oli korkeiden puiden ja pensaitten ympäröimänä, pysähtyi Milan. Heillä ei ollut enää erittäin pitkä matka Adan kotiin.
- Mitä aiot tehdä? huudahti Milanka kauhistuneena, sillä hän ei luullut muuta kuin että mies, jolta hän äsken oli tahtonut ryöstää elämän, nyt kostaisi hänelle. — Aiotko tappaa minut?
- Tappaa sinut! huudahti Milan liikutettuna ja veti nuorukaisen rintaansa vasten. — Etkö sitte aavista, kuka minä olen ja mikä side meidät yhdistää?
Minä olen isäsi, Milanka, sinun oma isäsi, josta äitisi on sinulle laulanut ja kertonut, isäsi, jota hän opetti sinun rakastamaan, isäsi, joka rakastaa sinua, Milanka. Tule sydämelleni, poikani, ja anna huuliltasi kuulua ensimäisen kerran se sana, jota olen ikävöinnyt saada kuulla, tuo pyhä sana: isä! Tulisesti painoi hän Milankan sydämelleen ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan.
Mutta samassa kun Milan näin teki, huudahti nuorukainen, kuin olisi kuolettava isku häneen käynyt.
- Laupias Jumala, mitä olen minä tehnyt! ähkyi Milanka. Minähän olen tahtonut tulla isäni murhaajaksi! Luoti oli aiottu minun oman isäni sydämeen — ei, ei — elä suutele minua, elä paina minua tuolla tavoin sydämellesi — työnnä minut ennemmin luotasi — polje minut jalkaisi alle kuten myrkyllinen hyönteinen ja halveksi minua — ja — unohda, että minä olen poikasi.
Näin sanoen heittäytyi hän märälle maalle rajun epätoivon vallassa.
Mutta Milan kumartui hänen puoleensa, silitti lempeästi molemmin käsin hänen päätänsä ja poskiansa ja huudahti, syvästi liikutettuna: